"Jos sinä teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sinä hylkäät ja petät hänet, niin vedän minä sinut siitä kerran edesvastuuseen. Minä vaadin sinulta hänen elämänonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei siksi, että kostaisin omasta puolestani — se ei maksa vaivaa — mutta kostaakseni hänen puolestaan. Sillä, katsos, — se riippuu kai myös siitä, että minussa on liian vähän 'miestä' — minä voin antaa anteeksi, että kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikinä anteeksi, jos teet hänet onnettomaksi."
Åken hento vartalo näytti kasvavan hänen puhuessaan, ja tunteen hehku loi hänen sanoihinsa ylevyyttä, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain hetkiseksi: seuraavana hetkenä oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella äänellään:
"Minulle on vallan yhdentekevää, annatko anteeksi vai et, ja mitä 'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua 'kostuttamaan'. Mitä sinä minulle voisit tehdä?"
"En aiokaan sinulle mitään 'tehdä' — enkä liioin ajattele 'kostoa'; kostaa olisin voinut siinä tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta vaadin, että teet onnelliseksi sen naisen, jonka tiedän sinua rakastavan ja odottavan, että pyydät häntä omaksesi."
"Sinä vaadit jotain minulta! Sinä kerrot, että aikoja sitten olisit voinut kostaa; mitä tarkotat? Sinä raukka —- koulupoikana oli tapani paiskata sinut maahan vasemmalla kädelläni … nyt sitä syyhyttää saada tehdä samoin…"
Åken kasvoille lensi tumma puna, ja hänen silmänsä saivat omituisen kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siitä mielipahasta ja nöyryytyksestä, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli hänelle tuottanut.
"Älä ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi hän synkän levollisesti, "nyrkkiäni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa, mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan. Minun kädessäni on elämäsi synkkä salaisuus, minusta on riippunut, ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut … minä tiedän…"
Hän pysähtyi, katsoi vaistomaisen varovasti ympäri huonetta, meni sitten Bengtin luo ja kuiskasi pidätetyllä kiihkolla muutamia sanoja hänen korvaansa.
Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: hänen kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi, silmät ensin laajenivat, kuin olisi hän nähnyt jotain kauheaa, sitten painuivat silmäluomet kiinni, ja hän vaipui kokoon kuin ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti, kuohahtava viha; hän kohousi istumaan ja kiinnitti Äkeen säihkyvät silmänsä.
"Ja sitä tahdot minua uskomaan!" huudahti hän, nauraen kuivaa naurua, "sinä luulet, ett'en minä ymmärrä, että jos niin olisi, jos sinä et todella olisi vain täynnä romantisia houreita, niin sinä aikoja sitten olisit käyttänyt valttejasi ja heittänyt ne esiin. Sinulle ei voisi olla muuta kuin makea haju, kun näkisit minunlaiseni vihatun olennon paneteltuna ja mustattuna!"