"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä, siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä."
"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta."
"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten, vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna — enkä ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista."
Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen, ihastuneeseen nauruun.
"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri, nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa.
"Tietysti … kaikkihan on maailmassa suhteellista … mutta luulenpa, että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa…"
"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen … pikku opettajatar — äiti on muotiompelija … siten on hän luopääsemätön … häntä ei tapaa koskaan missään…"
"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen kuiluun joutuakseen…"
Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti, ja huudahti:
"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa… Jos tuo nuori tyttö, josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille kaikille. Hyvästi."