Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin.
Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa.
"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt.
"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui, kun joku puhui Ester Hermansonista."
"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa jotain hänestä … en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä puhuttavan…"
"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen."
Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa; mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin "maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!…
Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella, missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa.
Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla sydämellisesti päätään nyykäyttäen — kaupungin naiset pitivät sitä nyykäystä "kuninkaallisena" — hän sanoi hyvää yötä ja meni niin kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella.