"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan. Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen…"
Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä. Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet hänen kädestään.
Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen, ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä:
"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala tietää, ett'en sitä tahtonut…"
Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti epäystävällisesti.
"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte tahtonne täytetyksi — saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä."
"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?"
"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat", vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä puhu siitä enää."
Ester ei osannut mitään vastata; hän ymmärsi, että hän tässä heidän ensimmäisessä erimielisyydessään oli kärsinyt täydellisen tappion. Bengtin oli onnistunut päästä taistelusta puhtain kilvin ja hänessä vallitsi ylevän anteeksiannon tunnelma; Ester sitä vastoin tunsi aivan kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmissään kuin Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, että hän noin häikäilemättä oli valehdellut Bengtille? Niin, sitä hän ei itsekään tiennyt, hänet oli yllättänyt hurja pelkuruus, joka hänessä äkkiä syntyi, ajatellessaan, että Bengt hänet pakottaisi esittämään äidille tuon loukkaavan ehdotuksen. Hänen mieleensä muistui, että hän lapsena joskus saattoi valehdella, kun hän tahtoi päästä jostain epämieluisesta, ja äidin oli ollut hyvin vaikea saada häntä ymmärtämään, miten väärin sellainen oli. Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, ei hän tietääkseen koskaan ollut turvautunut edes hätävalheeseen. Päinvastoin hän muisti, kuinka hän kerran, kun hän hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua, epäröimättä oli luopunut siitä ja sanonut suoraan, mitä piti oikeana. Ja nyt oli hän melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt ajatella, antanut todellisen valheen päästä huuliltaan! Niinkö ehkä lienee, että suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkö näin turmiollisesti häneen vaikutti? Puhkeaisiko yhdyselämässä Bengtin kanssa hänen olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka hän luuli kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa?
Sinä hetkenä hän tunsi, kuinka hänen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden muodon: kuinka siitä tuli salaperäinen kauhu voimaa kohtaan, joka armottomana oli iskeytyvä hänen sielunelämäänsä ja mullistava sen kokonaan… Ester alkoi pelätä Bengtiä, ei tämän itsevaltaisuutta, eikä siksi, että hän tiesi Bengtin aina pääsevän voitolle heidän erimielisyyksissään, vaan siksi, että Bengtin katse, Bengtin ääni oli saanut valheen luistamaan hänen huuliltaan niin keveästi ja liukkaasti, kuin käärme hiipii pensaikkoon…