Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai hämärämmin pääpiirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen syvyydessä kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta: rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus raatelevat toisiaan usein näennäisesti levollisen pinnan alla. Bengtin ja Esterin välillä muodostui tämä taistelu rikkirepivän rajuksi. Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sitä vastoin, jonka sielu aina oli altis mietiskelyssä ja itsensätutkimisessa hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mitä ristiriitaisimpien mielentilojen välillä: velton alistuvaisuuden, kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin, vieläpä herätti se hänessä milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ympärille kutoutui synkkä epätoivo, tuskainen halu pidättää rakkautta, joka oli häneltä paeta… Hän sai syvimmällä tuskalla tuntea oman persoonallisuutensa särkyvän toisen, voimakkaamman, mutta ei silti rikkaamman persoonallisuuden käsissä, tuntea kadottavansa itsensä, nähdä omien ominaisuuksiensa ikäänkuin poistuvan koossapitävästä keskuksesta ja siirtyvän ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita piirteitä, joita hän ei voinut pitää ominaan, vaan ainoastaan varjokuvina jonkun toisen piirteistä. Hän menetti Bengtin itsevaltiuden sortamana itsensä siihen määrään, että hänestä joskus oli, kuin ei hän olisi tuntenut omaa ääntään. Välistä sattui, että hän istui kauan aikaa kysellen itseltään, tuliko hänen puhua vai olla ääneti ja mitä sanoja hänen tuli käyttää, ja kun hän viimein avasi suunsa, tuntui hänestä, kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin häntä painosti, että hänestä oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin mietti Bengt, että Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja syvimmässä sydämessään hän ajatteli, että kiittämättömin olento on se nainen, jolle on kaikki uhrannut.
Harvoin heidän kesken oikeastaan sattui yhteentörmäyksiä; jos niitä olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehkä hiukan tyhjentynyt, ja velttous, joka nyt Esterissä yhä vaan lisääntyi alituisista tappioista, ei olisi päässyt niin suureksi. Ei, taistelu heidän luonteittensa välillä tapahtui yhtä hiljaa, kuin juuret maan kätköissä leviävät ja tukahuttaen kiertyvät toisten ympärille. Eikä Bengt rakkauden puutteesta tehnyt Esteriä niin onnettomaksi; hänen ajatuksensa risteilivät tämän ympärillä yhtä hartaasti kuin kihlauksen ensi päivinä, hänen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja yllätyksiä, sulkea hänet hellyydenosotuksiinsa. Hän ei voinut matkustaa pois kotoa, niin, tuskin mennä ulos tuomatta kotiintullessaan joitain lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta hänen rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilöllisyyden ennemmin tai myöhemmin häviäväksi. Askel askelelta riisti hän Esteriltä kaiken erikoisleiman, vieläpä senkin, mistä nainen viimeksi luopuu: oikeuden pukeutua ja järjestää huoneensa oman persoonallisen aistinsa mukaan. Syvimmässä sydämessään arveli Bengt, ett'ei Esterillä entisen halvan asemansa vuoksi saattanut olla sitä hienostunutta aistia, jota rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi hän — mitään Esterille sanomatta, tekemättä sitä edes selväksi itselleen — otti sen huolekseen, tilasi kankaita ja leninkejä Pariisista ja Tukholmasta ja hämmästytti Esteriä uusilla hatuilla, päällysvaatteilla, turkiksilla j.n.e. Ester kärsi tästä peitetystä, itsevaltaisesta sekaantumisesta persoonalliseen elämäänsä. Hänen hieno vaistonsa sanoi, mikä oli siihen syynä, yhtä selvästi, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut; ja siksi hän ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt hänelle tuhlasi, ja välistä hän suorastaan ikävöi pumpulipuseroa tai huopahattua, aivan kuin lapsi ikävöi päästä avojaloin juoksemaan metsiä ja maita. Hänen luonteessaan oli jotain kesyttömästä linnusta, joka nyt väristen ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan… Äidistä ja Esterin suhteesta häneen ei Bengt koskaan puhunut; hän oli mielestään tehnyt mitä jalomielisimmän ehdotuksen, ja kun se hylättiin, arveli hän, ett'ei asia enää häntä liikuttanut. Ester sai antaa äidilleen mitä lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyvänsä, hän sai myös mielensä mukaan käydä tämän luona. Yksi asia hänen vain tuli muistaa: ett'ei hän koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytymättömyyttä, jossa tuntui olevan Vångan rautaa ja terästä, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi Bengt äidin vain silloin, kun hän ja Ester olivat yksin; ja kun rouva Hermanson, tietäen, että Bengt mieluinten oli näkemättä häntä vieraanaan, vähitellen jäi pois noista kutsuista, lakkasi Bengt pyytämästä ja arveli täydellä todella, että nyt oli taas hänen ylevä lähestymisyrityksensä hylätty ja hän siis taisi pestä kätensä ja tuntea omantuntonsa puhtaaksi.
Ei liioin koti voinut Esteriä elähyttää; senkin hoitamisessa epäili Bengt hänen kykyjään. Hän oli antanut kaikkein vanhain palvelijain jäädä paikoilleen; sekä hänen miespalvelijansa että taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja jälkimäinen, Charlotte neiti, oli tällä ajalla anastanut itselleen vallan, jota vähemmänkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin olisi ollut vaikea murtaa.
Sillä Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mikä koskaan on hallinnut, olipa sitten vallan merkkinä kuningattaren valtikka tai vain soppakauha. Hän ei antanut Esterin vilahdukseltakaan nähdä suunnatonta ylenkatsetta, jota hän tunsi tätä kohtaan; hän kohteli häntä valtiattarenaan, niiasi syvästi ja kunnioittavasti, näytti hänelle kaikki talon tavarat ja kysyi häneltä aina: "Miten haluaa teidän armonne?" Mutta hän osasi asettaa kysymyksensä äärimmäisen ilkeästi, hän vallan näännytti Esterin joka päivä vetoamalla häneen, jolloin hän viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella paljastamaan tietämättömyytensä hienon talouden salaisuuksista. Ester oli tosin myös sangen sukkela ja häntä olisi ehkä toisissa olosuhteissa huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei hänessä ollut elämänvoimaa eikä leikinteon halua, ja siksi tuli hän sanoneeksi tyhmyyksiä, jotka herättivät vahingoniloa Charlotte neidissä, saapuivat parannettuina painoksina keittiöön ja vähitellen riistivät Esteriltä palvelijainkin silmissä kaiken arvon.
Kaupungilla alkoi kierrellä enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterhän oli kuin pelästynyt lintunen, kun he yhdessä esiintyivät, ja hänelle oli tullut tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi hän kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyväksynyt, tai kuin olisi hän pelännyt, että jotain oli tulossa. Eikä liioin Bengt näyttänyt onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui.
Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin! Heidän täytyi tulla onnettomiksi; erisäätyisten ei pidä koskaan mennä keskenään naimisiin", niin kuului pysyvä kertosäe kaupunkilaisten murhevirsissä Bengtistä ja Esteristä.
Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heittää päältään luonnottoman pakkoröijyn, jossa hän tuskaili, ja olla taas oma itsensä — mutta hän sai melkein aina katua yrityksiään.
Eräissä iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat käsitöilleen salissa ja talon emännän johdolla kiistelivät päivän kysymyksistä ja herrat pelasi whistiä viereisessä huoneessa, johtui puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksessä. Pormestarinna luki ääneen sitä koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteensä, joka hänen piti saada ilmaista muille. Ester lämpeni sekä asian laadusta että muiden innosta, hän vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi äänensä sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi hän huomannut, ett'ei kellään ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteitä kuin Esterillä, niinkuin hänellä yleensä oli useimmista asioista, vaikka ujous esti häntä lausumasta ilmi, mitä hän ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti hän sekä ujoutensa että epäluulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta lapsellisen ylenmääräisellä kiihkeydellä — oman syvän, salaisen tuskansa pakosta — eikä nähnyt, että Bengt joka oli liikaa herrain pelissä — oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen häntä nenälasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yhä ilkeämpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester hänet; hän säpsähti, hänen sydämessään tuntui kuin terävä pistos, hänen silmänsä rävähtivät, hän pelästyi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen — mitä, mitä tästä oli seuraava?
"Ja minä", puuttui Bengt heti puheeseen, mitä ivallisimmin hymyillen, "ehdotan, että naiset, jotka eivät ole tuoneet mitään pesään, perustavat erityisen yhdistyksen ja kääntyvät kunink. Majesteetin puoleen pyynnöllä, että he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin ett'ei heidän tarvitsisi kärsiä inhottavain miesten sekaantumisista. Se olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava vaikutus!"
Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat herättivät epämieluisan tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, hämmentyivät kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian.