"Ja minä ehdotan", huudahti hän, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi huvitettuna ja tyytyväisenä, "että kaikki herrat, jotka hävittävät vaimonsa rahat pelissä ja juomisessa, muodostavat seuran ja kääntyvät myös H. Majesteettinsa puoleen pyynnöllä, että vaimot velvotettaisiin antamaan suurista työpalkoistaan, kun on kysymyksessä niin jalo ja tärkeä asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli miehistä johdonmukaisuutta, ja sitä kannattaa tosiaan ottaa huomioon!"
"Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti
Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen.
"Tai kun ritarilliset miehet sitä noudattavat", lausui pormestarinna äänellä, johon tuli yhä enemmän vallatonta leikillisyyttä ja kiihtynyttä harmia.
Bengt kumarsi jälleen.
"Tiedän naisten panevan suurta arvoa siihen, että saavat sanoa viimeisen sanan kiistassa — tahdon siis olla ritarillinen ja annan pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi Bengt hymyillen ja käännähti koroillaan.
"Ja minä — minä teen niinkuin killepelissä, kun eräs vissi kortti tuo epämieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat käsiään ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti päätään pudistaen, osotteeksi, että hän aikoi pitää ritarillisen päätöksensä.
Tämän pienen yhteentörmäyksen jälkeen ei keskustelu enää sujunut. Vain ylpeys oli estänyt Esteriä purskahtamasta itkuun, ja hän istui hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat jääkuorena hänen sydäntään. Hän ei voinut jäädä illalliselle, hän jätti talon rouvalle hyvästi ja meni pois, välittämättä Bengtistä ja ihmetyksestä, jota hän herätti noin äkkiä yksinään poistuessaan pidoista.
"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua — minä tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy… Hän ei ole se, miksi häntä luulin, ei se, jota rakastin, minun Bengtini on kuollut, kuollut on rakkauteni … nyt olen toisen oma … vieraan miehen, joka hävittää paraimman ja kauneimman itseni … en voi elää hänen kanssaan … en voi! Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla … ja hän tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin lahjottaa rakkauteni… En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen asemaansa — en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja rikkaaksi … minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi … kaikki oli vain niin luonnollista, jos hän todella rakasti… Mutta rikkauden epäjumala, jota en kumartanut, kostaa … hän vaatii oikeuttansa … kun hän ei silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut… Oi Bengt, Bengt … minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki muutamassa kuukaudessa on muuttunut…!
"Mutta minäkin kostan … käytän oman leiviskäni: kauneuteni, taiteilijalahjani … minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin … niin … sen teen … minä karkaan hänen luotaan … hän musersi rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli kalleinta ja pyhintä … minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän pani niin suurta arvoa… Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle — voi, niin sydämestäni, niin sydämestäni … sen annan kaikkien ihailtavaksi — siten minä kostan … tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa…"
Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä, levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena, milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä — mutta Bengtin epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä värisemään tuskan- ja kostonriemusta…