Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi. "Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua, sillä silloin lähden heti!"
Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset…
Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä, päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti:
"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?"
"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi."
"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt äskeiseen terävään tapaansa.
"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys on paras lääke."
Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen.
Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa Vångan tehdasta.
Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut, siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui. Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi.