Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita, ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa onnenlinnassa… Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan…
Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä.
Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi, vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui tuskaa ja katkeruutta. Hän ei voinut taipua; hän ei edes vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus. Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana täytyi löytyä jotain, löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui…
Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä, mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä mielensä mukaan.
Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei Ester ikinä olisi sitä unohtanut.
Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella, mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat. Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen… Ja tuon näyn yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto … pahuudenpalkka … rangaistus… Bengtin sielua värisytti. Oliko hän viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen? Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai kaivannut…
Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin, joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen, ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen…
Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni", ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut — minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta, jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle hyvää."
Ja hän matkusti — hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä.