"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester.
"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset niistä … uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua kuilujen yli ja kuulee rukoukset…"
"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!… Minä en voi kestää sitä… Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä aarrettani … ei, ei…"
"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin, kaukokatseisin silmin.
Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä…
Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa, vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut, lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu… Pääpuolessa istui yksinäinen, kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.
Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste, kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa, tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä."
Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa. Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa, sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan…
Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja sanoi äkkiä:
"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?"