"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat valituiksi.
Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti, heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti:
"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin … niin, pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja joll'et voi muuttua, niin … paras lie että eroamme…"
Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän vastasi:
"Niinkuin tahdot."
"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?"
"Ei — ei mitään — nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti.
"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo hautajais-ilme!…"
"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti.
"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo mennyttä…"