Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa, hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen…
Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli tyhjää ja sisällyksetöntä.
Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja kuiskasi:
"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun opettaa minua elämään…"
Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta, joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki:
"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho, joka aamulla kukostaa… Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra; kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi… llahuta meitä niitten päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten, joina olemme onnettomuutta kärsineet!"
Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen.
Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta, käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily.
IX.
Yksinään, yksinäisempänä kuin kukaan, etsi Ester valoa. Äiti, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut hänen uskottunsa, oli poissa, miehelleen hän ei voinut puhua, eikä heidän seurapiirissään ollut ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt. Monta kertaa tuumi hän mennä seurakunnan kirkkoherran luo ja pyytää häneltä apua; mutta kuten aina ennen, asettui ujous nytkin häntä estämään avaamasta sydäntänsä. Hänen umpimielinen, suljettu luonteensa, — tuo yksinäinen tunturijärvi, joka toisinaan vilahteli hänen iloisten lapsensilmäinsä uneksivassa katseessa, — se pakotti hänet nyt omin neuvoin, muiden avutta, pyrkimään totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ääni sydämessään.