Hänellä oli paljon apua siitä, että hän ennen oli niin vähän lukenut raamattua, niin että se nyt oli hänelle melkein kuin uutta. Sen kauneudet esiintyivät hänelle heti elävästi ja selvästi; niitä eivät häirinneet hengettömät muistolauseet, jotka niin usein lyijynä painavat etsivää ajatusta.
Öin, päivin hän rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili, hankittuaan itselleen useampia raamattua selittäviä teoksia.
Hän tahtoi saada selvyyttä ihmeelliseen muutokseen, joka oli hänessä tapahtunut sinä iltana, kun hän seisoi kuoleman portilla ja se paiskattiin kiinni hänen edessään ja elämä häneen jälleen tarttui. Hänessä riehui myrsky, tapahtui mullistus, heräsi uusia voimia — nyt tahtoi hän Jumalan sanasta saada selityksen tähän sieluntilaan. Äiti oli usein puhunut "uudestisyntymisestä"; olikohan tämä ehkä sitä?
Niin löysi hän sen kohdan, jossa henkielämän salaisuudet kerääntyvät polttopisteeseensä: Jeesuksen yöllisen puheen Nikodemuksen kanssa. Silloin sai hänen sielunsa ikäänkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden aalto valahti hänen ylitseen. Ja sinä hetkenä syttyi hänessä syvä rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvittänyt hänelle elämän arvotukset, näkymättömänä seisonut hänen rinnallaan, kun hän oli syvyyteen syöksymäisillään, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin johtanut hänet totuuteen. Hänen omansa tahtoi hän olla läpi koko elämänsä, hänessä oli hän löytävä menetetyn itsensä, pirstoutuneen olemuksensa, hänen kauttaan oli ijäisyysolento hänessä kasvava, kehittyvä, ja hän itse oli tuleva siksi, mitä Jumala hänestä oli aikonut…
Kaikki kävi niin kumman kirkkaaksi, että häntä miltei vapisutti. Eikö tämä ollut ylpeyttä — kuinka oli mahdollista, että hän, halpa, taitamaton nainen, näki elämän totuudet, joita ajattelijat ja oppineet olivat mietiskelleet väsyksiin asti? Mutta sitten löysi hän Jeesuksen sanat: "Minä kiitän sinua, Isä, että kätkit sen viisailta ja ilmotit sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikinä voi löytää elämän syvimpiä totuuksia, joll'ei sillä ole uskon ja rakkauden taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin sävelkohinassa erottamaan epäpuhdasta ääntä eikä liioin elämän pauhussa tuntemaan ijäisyyttä janoovan sydämen syvintä sykähdystä… Ja niin voivat myös ainoastaan usko ja rakkaus nähdä sen maailman, jonka perustana ne itse ovat…
"Uudestisyntyminen käsittää siis sen", ajatteli hän, "että ihminen näkee Jumalan valtakunnan, näkee Hänen henkensä salaisen työn, syntyy ijäisyyselämään, huomaa ijäisyysolennon itsessään ja muissa. Siksi kaikki, jotka eivät Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sillä se, mikä on ijäisesti pysyvää, ei ole heissä vielä syntynyt, he kuolevat tomun lapsina, kuolevat lihassa — 'mikä lihassa syntynyt on, on liha'… Ja minä olin niin lähellä kuolemaa, olin mennä tuon suuren pimeyden läpi silloin, kun ijäisyysolento minussa vielä nukkui … ihmekö siis, että kauhistuin ijäisyyttä, kun ensi kerran siihen katsahdin… Nyt tiedän myös, miksi uudestisyntyminen on rakkauden syntyminen sydämessämme: kun tuntee ijäisyysolennon omassa itsessään, alkaa rakastaa lähimmäistään… Minä … kuinka minä … vihasin Bengtiä, sillä minä ymmärsin vain sitä, mikä on lihasta … nyt tiedän, että hänen henkensä on ijäinen … sitä rakastan, sen tahdon rakkaudella ja rukouksella saada hänessä esiin…"
Ja oli kuin olisi hän lukiessaan, miettiessään ja tutkiessaan taas vähitellen tuntenut itsensä persoonallisuudeksi, tunne, joka viime vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta löysi hän oman itsensä ja liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. Hänessä kehittyi uusia voimia; kaikki se, mikä kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden painosta oli huojunut ja sortunut, nousi jälleen ja muodostui selväpiirteisenä määrätyn keskuksen, hänen syvemmäksi ja sydämellisemmäksi käyneen olentonsa ytimen, ympärille. Ensi kerran eläissään kohtasi hän itsetietoisena oman itsensä; hänen yksilöllisyytensä erikoisuudet pääsivät esiin ja hänen sielunsa himmeät piirteet kävivät selviksi ja varmoiksi.
Koska hän ilman ihmisapua, osaamatta määrättyjä oppisanoja ja lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai hänen kääntymyksensä vallan itsenäisen luonteen. Vieno, syvä haaveellisuus, joka oli hänen olentonsa perussävel, tuli hänen uuden henkisen elämänsä kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun hän ensi kerran kääntymyksensä jälkeen astui kirkkoon, vaipui hän hurmaantuneena korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti hänet suloisiin, äärettömiin unelmiin. Hänestä tuntui kuin painaisi Jumalan majesteettisuus hänet tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yläpuolelle, urkujen sävelet kuohahtivat esiin ijäisyyden syvyyksistä, joista kuului autuaitten kiitosvirsiä, äidin kirkastuneet kasvot säteilivät hänelle hymyten, ja hän värisi kaipauksesta ja onnesta…
Vähitellen, ilman että Bengt ja Ester sitä aluksi huomasivat, tapahtui heidän suhteessaan muutos. Ester ei enää koskaan vastustanut Bengtiä, ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin sähkökipinä Bengtin itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sitä vastoin ryhtyi Ester sellaiseen, minkä viime aikoina oli kokonaan laiminlyönyt: hän teki ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siinä tarmoa, joka herätti Bengtin ihmetystä ja hämmästystä. Niin, hän oli muuttunut, suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; missä Bengt ennen kohtasi jotain mitätöntä tai hempeää ja kyynelistä tai ubkamielistä ja värisevää, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei hän voinut sitä järkyttää. Mistä se johtui, mitä oli tapahtunut? Bengt ei ymmärtänyt sitä, ja kuten tavallista, karkotti hän niin usein kuin mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eivät olleet hänestä lainkaan mieluisia. Mutta siitä huolimatta heräsi hänessä joskus pistävää uteliaisuutta tullessaan lähelle tuota salaperäistä voimaa, joka päivä päivältä näytti valtaavan hänen kotinsa ja luovan hänen vaimonsa piirteet kuin uusiksi hänen silmissään. Varsinkin eräs erityinen tunne täytti hänet toisinaan synkällä suuttumuksella, tunne, jota hän ei edes tahtonut itselleen myöntää: hän näet joskus tunsi ikäänkuin kutistuvansa Esterin edessä; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin mahtipontisina ja täyteläisinä, kun hän ne oli singahuttanut, kimmahtivat nyt takaiin, jättäen jälkeensä ilkeästi surisevan kaiun…
Ensi aikoina sen jälkeen, kun Ester oli Jumalan löytänyt, eli hän kuin vaipuneena ihaniin unelmiin siitä rakkaudesta, joka oli palauttanut hänet elämään, rakkaudesta, joka salaisena lähteenä pulppuaa elämän ilmiöiden pinnan alla, ja hänen sielunsa auennut korva kuunteli alati sen suloista, salaperäistä lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin hän heräsi uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui häneen ja hän tunsi, että elämä asetti hänelle uusia vaatimuksia. Tähän asti oli hän ollut kuin varjo omassa kodissaan; hän oli ollut kaunis lelu vierashuoneessa, hieno pöytäkoriste Bengtin päivällisissä, ei muuta. Nyt nousi hänen ehjäksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan.