Ja niin sai eräänä päivänä surullisen romantinen tapaus koko kaupungin hämmästyksiinsä. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun, heitti maahan sähköpylväät ja kaatoi hongat metsässä; kaupunki peittyi lumipyörteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskeltä kuin pienet, uniset silmät, ja mereltä kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat sävelet: milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jyminää. Ainoastaan velvollisuus tai epätoivo voi moisena yönä houkutella ihmisen kodistansa.
Epätoivo, järjen ja tunteen sokaiseva epätoivo, pakotti tuona yönä Liina Fältin, köyhän pesijättären tyttären, muiden nukkuessa hiipimään ulos, lapsi käsivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan estänyt häntä, myrskyyn ja pimeyteen hän läksi umpimähkään, ainoana johtonaan tuskantäysi vaisto, joka vaati häntä merelle päin… Tuiskun pieksemänä, myrskytuulen sinne tänne heiteltävänä, ponnisti hän eteenpäin pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat hänen ylitseen, vaivuttivat hänen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja kätkivät hänet viimein lapsineen valkoiseen, kylmään hautaan. Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun myrsky asettui ja merellä taas kuljettiin, löytyivät äidin ja lapsen jähmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta…
Mitään lähempää, esimerkiksi mitä varten tyttö kuolemaa etsimällä pakeni häpeää, joka kohtaa niin monia hänen vertaisistaan, ei koskaan saatu tietää. Salaperäinen hämäryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ikäänkuin puolilegendan, joka antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytön äidilläkin oli hyvin vähän tietoa siitä, mitä tyttären sydämessä ennen itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli hän kuullut hänen kuiskaavan: "parasta lienee, että surmaan itseni ja lapsen". Ainoa, joka jotain tiesi, oli Åke Henningin sisar, hänelle oli tyttö uskoutunut, mutta hän vaikeni tiedoistaan.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siitä pikkuseikasta, että Liina Fält joskus oli nähty erään nuoren alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti tätä tytön viettelijäksi. Kun hän heti Liinan kuoleman jälkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen selvä todistus, eikä kukaan enää epäillyt kauemmin, kuka oli nykyjään kaupungin suurin roisto. Suuttumus hänen teostaan oli ennen kuulumaton. Hän oli vastanainut ja hänellä oli rakastettava nuori rouva, joka juuri äsken oli tullut äidiksi; koko kaupunki nousi siis yhtenä miehenä ja käänsi hänelle halveksien selkänsä. Ja huhun todenperäisyys tuli vahvistetuksi, kun hän pian tämän jälkeen pyysi eroa ja matkusti ulkomaille — murtuneen terveytensä tähden, sanottiin, mutta yksimielisesti tuumivat kaikki, että vaikutin oli syvemmällä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei koskaan palannut, vaan haki paikan muualla.
Viimein vaipui tämä surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta tytöstä, joka joulukuisena yönä katosi lumimyrskyyn, hälveni yhä suurenevaan etäisyyteen. Mutta muisto viettelijästä painui ihmisten tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja vielä monta vuotta hänen poismuuttonsa jälkeen saattoi tapahtua, että kun ajatukset joskus sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myös Liina Fältin surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteilivät uudelleen mielissä ja päättyivät aina samaan lopputulokseen: "No niin, se nyt oli inhottavimpia juttuja, mitä meidän piirissämme on tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin Liinan hauta kirkkomaalla, missä ei edes mätäs noussut, ja äidinkäsikin oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta.
Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä, kun Ester ja Bengt söivät suurusta ja pikku Sven — nyt "suuri" seitsenvuotias poika — joka istui heidän välillään, koululaiseksi kohonneen syvällä totisuudella sekä selvästi ymmärtäen ajan tärkeyden ahmi velliänsä, virkkoi Bengt jyrkästi, niinkuin se, joka kauan on ajatellut sanottavaansa:
"Näin ilkeää unta viime yönä. Olin näkevinäni Åke Henningin tuijottavan minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli hän aina perässäni ja tuijotti. Saatpa nähdä, Ester, että hän on kuollut; kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän hyvin sairas…"
"Åke parka", vastasi Ester miettivänä. Sitten lisäsi hän: "Minäkin näin niin kumman unen viime yönä. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pimeä ja sen ympärillä risteili omituisia katuja. Ihmisiä juoksi edestakaisin lyhdyt käsissä, aivan kuin jotain olisi tapahtunut… Silloin kuulin heidän toinen toisensa jälkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpeää purtta, nyt se on uponnut!'"