"Niin, sepä oli todella ilkeä uni", sanoi Bengt nyreissään, "niin inhottava, että melkeinpä olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan."
"Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja ihmeellinen ja siinä vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka vieläkin seuraa minua…"
Muutaman päivän perästä tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti kädessä.
"Aavistukseni oli oikea sillä kertaa", sanoi hän, "katsos… Åke
Henning on kuollut … hän kuoli verensyöksyyn Davos'issa."
Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen hänen kuolemastaan.
"Åke raukka", sanoi hän ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Raukka'" kertasi Bengt, olkapäitään kohauttaen, "niin, miksi et ottanut häntä, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten välillä? Hän olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin minä."
"Niin, luultavasti. Mutta minä rakastin sinua, ja siksi en voinut 'ottaa' ketään muuta kuin sinut. Minun käy vain niin sääli Åkea. Hän on niitä ihmisiä, joilta elämä kieltää kaikki, — emme käsitä miksi, — jotka kuolevat surussa, ilman että koskaan ovat saaneet maistaa onnea… Mutta sehän on yhdentekevää, ehkäpä se nyt tulee hänen osakseen…"
"Niin, hänellä oli huono onni, poika paralla. Lapsena hän oli heikko ja kivulloinen, ja muut pojat häntä aina nöyryyttivät. Sitten hän alituiseen joutui oloihin, joita hän ei kestänyt, ja ihmisten pariin, jotka olivat häntä voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi hänet aina yrittämään sellaista, mihin hän ei pystynyt. Mutta nyt hän on vapaa — tuo onnellinen!… Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja hän kertoi, että heille oli kirjotettu hänen viime hetkistään ja että hän oli lähettänyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana, kuin mitä hän eläessään oli ollut…"
Siitä asti, kuin Bengt luki Åken kuolemanilmotuksen, jäi häneen piintyneenä päähänpistona luulo, että nyt, kun Åken henki oli jättänyt ruumiin, kun häntä eivät enää maalliset lupaukset pidättäneet, hän oli kiiruhtava täyttämään kostonaikeensa paljastamalla jollain yliluonnollisella tavalla kauan säilyttämänsä salaisuuden, tehden siten Bengtistä aseettoman rikollisen hänen vaimonsa, poikansa ja koko yhteiskunnan silmissä ja näin kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan, jota hän ei elämässä voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletön, sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyörre ja heräävät muistot olivat synnyttäneet, mutta se ei hellittänyt hänestä, se istui aaveena hänen vierellään, se heitti salaperäistä varjoaan kaikkeen, mitä hän ajatteli ja sanoi. Hänen mielensä oli kuin sen, joka kulkee onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee: minkälaista lienee huomisiltana? Hänestä tuntui, kuin olisi Åken kohtaloon erottamattomasti liittynyt hänen omansa, ja että niinkuin Åken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin täytyi hänenkin tulla ratkaistuksi — vaikka toisella tavalla.