Ja vaikk'eivät he mitään sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa kiintyneenä, tahtoi hän kuitenkin pitää Esterin läheisyydessään; jos tämä viipyi, lähetti hän häntä hakemaan, ja jos hän nousi lähteäkseen, pääsi Bengtin huulilta puolittain nyreä, puolittain alakuloinen: "Minne sinä nyt taas menet, etkö voi istua hetkeäkään rauhassa?"
Hänen muutoksensa ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän ymmärsi, että jokin syy siihen oli, että jotain oli tapahtunut joko Bengtin ulkonaisessa tai sisäisessä elämässä, mutta mitä, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan; sillä huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eivät olleet saapuneet hänen korviinsa.
Eräänä iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin huoneeseen, sanoi tämä aivan äkkiä:
"Istuin tässä ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sinä olet sentään pieni omituinen ihminen."
Ester naurahti.
"Miten niin?"
"Katso, sinä näytät niin lempeältä suurine, uneksivine silminesi ja pienine pehmeäpiirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista…"
Ester hymyili ja katseli miettiväisenä eteensä.
"Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole vähintäkään taipumusta itsevaltaisuuteen."
"Sepä merkillinen selitys, yleensähän on kai helpompi taivuttaa sitä, joka ei ole itsevaltainen…"