"Ei, sinä erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi taivuttaa ketään muuta kuin sitä, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan taivuttaisi muita. Minä … minä olen päinvastainen … kaikessa hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta sekä itselleni että muille. Minä en ikinä voisi ketään taivuttaa valtani alle, en ikinä millään tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenkään vuoksi voi luopua omasta yksilöllisyydestäni. Minä voin musertua, sortua, kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova tahansa."
"Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti, "kun kaikki ympärinsä kääntyy, löytyy ehkä suurin itsevaltias sinun omasta sydämestäsi, niin lempeältä ja naiselliselta kuin näytätkin."
"Jos minussa sitä olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi tässä sinun vaimonasi. Tai myöskin, jos olisin ollut orjaluonne, sillä siksi voi nimittää pieniä itsevaltiaita, olisit sinä tehnyt minut paljaaksi räsyksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, että tahdoin ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikinä saanut mitään valtaa ylitseni…"
"Sinä muistutat kesytöntä lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa, nuo loistavat silmät ja tuo kultatukka eivät valehtele, keijo elää yhä sinussa…"
Ester nauroi, mutta kävi äkkiä hyvin totiseksi.
"Sinä olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytöntä, ikäänkuin tumma metsikkö, missä ajatukset kulkivat uhkamielisinä ja hillittöminä… Ja kukapa tietää, mihin ne ajatukset olisivat minut johtaneet … ne olivat kerran valloillaan … ja lensivät … niin, sehän on sama… Jumala auttoi minua sillä hetkellä… Jeesus kulki itse sieluni läpi ja silloin kävi siellä hiljaiseksi ja tyyneksi, ja Hän opetti uhittelevalle metsälinnulle rakkautensa ja vanhurskautensa salaisuuden…"
Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitkä ja syvä hiljaisuus. Ester tarttui taas työhönsä ja Bengt alkoi jälleen lukea kirjaansa.
Mutta kun Ester hetken perästä silmäsi ylös, näki hän, että Bengt käytti kirjaa vain kilpenä, jonka takana hän istui synkin, suruisin katsein eteensä tuijottaen eikä näyttänyt edes huomaavan vaimonsa katsetta. Esteriä hämmästytti, miten toisenlainen hänen ilmeensä oli verrattuna tuohon ylpeään, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan — nyt muistutti hän sitä nuorta miestä, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin sydämen, ero oli vain siinä, että hän silloin oli niin iloinen ja säteilevä ja nyt niin syvästi surullinen. Esterin mieleen johtui myös, miten jalot olivat Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niissä näin heijastui, ja hän ajatteli, että sellainen oli myös Bengtin sisäinen olento, siinä oli jaloja ja kauniita piirteitä, niitä hän kerran oli rakastanut, ja kun kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli vääristänyt, oli katoava, silloin oli Bengtin sielu, hänen ijäisyysolentonsa, oleva yhtä puhdas ja ylevä, kuin nyt hänen kasvonpiirteensä…
Äkkiä kääntyi Bengt Esteriin päin ja sanoi kiivaasti ja hätäisesti, niinkuin se, joka kauan epäröityään hyppää alas syvyyteen:
"Ester, oletko koskaan kuullut Liina Fältistä puhuttavan?"