"Bengt!"
"Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyvä kuulla se; minäkin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle, että minuakin voi puolustaa… Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja äitiäni, pitäisin itseäni kuitenkin liian hyvänä naisen edessä puolustautumaan… Te puhutte meidän heikkoudestamme naissuvun suhteen — minäpä sanon, että te olette yhtä heikot meidän miesten suhteen. Mutta meidän osaksemme ei tule mitään armoa, vain syytöksiä ja tuomiota, ja koko sitä hirveää kiusausta, joka piilee siinä tietoisuudessa, että tarvitsee vain lähestyä naista ja hän on vallassasi, sitä ette ota lukuun — te houkuttelette meitä, te murrutte kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meitä ja laulatte typeriä Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme perkeleitä ja te enkeleitä, se on totuus, selviö, ja siinä piste."
Hän melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot vääntyivät kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.
"Rauhotu, Bengt, rauhotu, eihän kukaan tässä syytä. Mutta en ymmärrä tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, että Liina Fält parka sinut syntiin vietteli?"
"Miksi hän ei vastustanut minua, jos hän oli puhdas nainen, jos ei hän syvimmässä sydämessään halunnut minua niinkuin minä häntä? Naisesta kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ketään naista voi vietellä, joll'ei hän itse tahdo. Emme koskaan tee häpeällistä ehdotusta naiselle, jonka tunteen meitä kohtaan tiedämme puhtaaksi. Miksi käyttäydyin sinua kohtaan, niinkuin käyttäydyin, ethän ollut yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina Fältiä, et ainakaan minun silmissäni? Ei siihen ollut siveellisiä syitä, en ollut lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina Fältin, ja, sanon sen sinulle suoraan, minä toivoin silloin voivani voittaa rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nimeäni. Mutta minä tunsin, että sinä olit liian korkealla, niin, tunsin, että jos olisin lähestynyt sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sillä sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos löytyisi enemmän sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi vähemmän sellaisia miehiä kuin minä!"
Hän vaikeni; hänen äänensä kiihtyneen, terävän soinnun katkaisi äkkiä epätoivoinen, nyyhkyttävä sorahdus. Hän nousi kiivaasti ja kulki taas muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mitään vastata; tunteet aaltoilivat hänessä yhtenä sekasortona, ja hän odotti, että tästä kaaoksesta nousisi varma, selvä ajatus.
"Tiedän, että nyt ihmisten silmissä olen täysverinen roisto ilman ainoatakaan hyvää ominaisuutta", jatkoi Bengt, jälleen istuutuen, "sellainen on yleensä ihmisten tuomio; he luulevat, että sen, joka tekee jonkun rikoksen, täytyy olla läpitsensä konna, että mies viettelee naisen, on syypää hänen kuolemaansa ja antaa toisen kärsiä muka yhtä kylmäverisenä ja tyytyväisenä, kuin mennään ajattamaan partaansa tai tilaamaan takkia räätäliltä. Minä toivon, että kaikki ne itsevanhurskaat fariseukset, jotka nyt kiittävät Jumalaa, ett'eivät ole yhtä suuria syntisiä kuin minä, saisivat niin sanotuista pikkusynneistään, joita heillä kyllä jokaisella on omallatunnollaan, kärsiä vaikkapa sadannesosankin siitä, mitä minä olen kärsinyt — vaikk'ei kukaan sitä ole nähnyt, eikä kukaan varmaankaan olisi uskonut, jos ulisin siitä kertonut… Pari vuotta tyttö raukan onnettomuuden jälkeen olin melkein kokonaan uneton — matkustin ulkomaille, kysyin taitavimmilta lääkäreiltä — ei mikään auttanut. Aavekuva oli poltettu aivoihini; jos nukuin hetkisen, herätti minut heti sama näky: lumi, joka tupruaa lahdella, yksinäinen nainen, joka siellä taistelee … minä näen sen vielä nytkin … olen sen aina näkevä … elämän loppuun saakka … ah Ester… Ester … etkö sinä voi minua auttaa, sinä, joka herätit minussa omantunnontuskan … sinä, jonka puhtaus sai minut näkemään, kuinka tahrattu olen…"
"Bengt", kuiskasi Ester, hiipien lähemmä häntä ja tarttuen hänen käteensä, "sano minulle … etkö koskaan koettanut rukoilla Jumalaa, kun olit niin onneton?"
"Teinhän sen", huudahti Bengt kiivaasti ja tuskaisesti, "luin raamattua ja äitini virsikirjaa, rukoilin 'Isämeitää' ja pieniä lapsenrukouksiani aamut, illat ja pitkät unettomat yöt. Mutta mitä se auttoi — voiko se saattaa tehtyä tekemättömäksi?"
"Ei, mutta Jumalan anteeksiantamus, jos sitä olisit pyytänyt, olisi voinut antaa vaivatulle omalletunnollesi rauhan…"