"Anteeksiantamus?" toisti Bengt, "mitä sillä tarkotetaan? Se on kai oikeastaan vain tyhjä korulause, jolla on uskonnollinen kaiku…"
"Ei, Bengt, anteeksiantamus on vastakohta siihen, mitä äsken sanoit ihmisten tavasta tuomita syntistä.
"Anteeksiantamus on usko siihen, että syvimminkin langenneessa piilee mahdollisuus johonkin hyvään, joka hänessä voi uudelleen versoa; se on usko jumalankuvaan meissä, olimme sitten kuinka kurjia tahansa. Ihmisten tuomio muistaa rikoksen ja lisää syntikuormaa, Jumala, Hän unohtaa ja pyyhkii pois ja nostaa taakan hartioilta… Anteeksiantamus on toisin sanoen luottamusta ihmiseen…"
Bengt pudisti päätään.
"Mutta eihän tuo kaikki poista rikostani. Vääryys, jonka tein Liina Fältiä kohtaan ja raukkamaisuuteni Valkersin suhteen, ne ovat jäljellä. Ja se se tuottaa minulle tuskaa ja omantunnonvaivoja eikä Jumalan vihan pelko. Heiltä minun oikeastaan tulisi pyytää anteeksi. Mutta se on mahdotonta, toinen on kuollut … ja toinen … ei, kaikki on auttamattomasti mennyttä…"
"Tuon toisen luo", puuttui Ester innokkaana puheeseen, "hänen, jonka kunnian panit alttiiksi omasi sijasta, pitää sinun mennä tunnustamaan rikoksesi ja pyytämään anteeksi. Ja rikoksesi häntä kohtaan, joka on kuollut, on Jeesus sovittanut, jos vaan tahdot uskoa sen. Ah, Bengt, eikö juuri silloin, kun tämänkaltainen tapaus meitä kohtaa, kun ei ihmisvoima kykene sovittamaan ja parantamaan ja kun epätoivo välttämättä on osamme, eikö silloin Jeesuksen sovitus tunnu koko langenneelle, kurjalle ihmiskunnalle niin tarpeelliselta, selvältä ja yksinkertaiselta?"
"Se on hyvin mukava oppi", vastasi Bengt tylysti, "rikoksen, jota itse en jaksa kantaa, heitän toisen niskoille…"
"Ah, ei tie Jeesuksen rinnalla ole mukava; saatpa nähdä, että jos sinä sitä kuljet, huomaat sen sekä vaikeaksi että itsekieltäymystä vaativaksi. Ei ole kysymys vain synnin heittämisestä toisen niskoille, vaan kyllä saat myös ristin kannettavaksesi, saat kieltää itsesi ja, pienentyä omissa silmissäsi, sinä, joka olet pitänyt itseäsi niin suurena. Niin, Bengt, sinun ylpeälle luonteellesi on se tie usein oleva orjantappurainen, ole varma siitä. Mutta se on samalla ilon ja rauhan polku!"
Bengt ei vastannut; hän istui liikahtamatta ja katseli Esteriä. Esterin silmät loistivat innostuksesta ja hänen hennossa, hienossa olennossaan ilmeni joustavuutta ja voimaa. Hetken perästä sanoi Bengt miettiväisenä:
"En tunne paljon Vapahtajaa enkä hänen sovitustaan — en nyt tarkota, että kiellän hänet, sillä minä en usko, mutta en myöskään ole uskomatta, olen oikeastaan niin vähän ajatellut noita asioita, mutta kun kuulen sinua, kun näen sinut, Ester, silloin tuntuu, että Vapahtajaa kannattaa seurata…"