Syntyi hetken hiljaisuus, jonka läpi kaiku Esterin sanoista ihmeellisen hyväilevänä ja juhlallisena vieri. "Kiitos, Ester!" sanoi Bengt viimein. "En tiedä, tokko tulen tuon Jumalan luo, jota minulle tarjoat, ja Jeesuksen sovitusta en vielä lainkaan ymmärrä, mutta yhden asian tiedän: että siinä jo näen Jumalan rakkautta, että Hän tänä elämäni pimeimpänä hetkenä antoi minulle sinut avuksi ja lohdutukseksi!…"
XIII.
Kun ihminen vuosikausia on kätkenyt omantunnontuskansa kaikkien silmiltä, vieläpä omiltansakin, painanut ne sielunsa syvimpään ja kantanut niitä kuin kivuttavaa tautia, jota ei tahdo edes itselleen tunnustaa, silloin kerää hän myös samalla hädän ja tuskan pääomaa korkoineen tilinteon päiväksi. Silloin oppii hän tuntemaan madon, joka ei kuole, tulen, joka ei sammu.
Sellaisina heräsivät Bengtin omantunnonvaivat; ne kohosivat syvältä hänen sielustaan kuin aaveet, jotka ahdistivat häntä joka puolelta ja lopuksi mursivat ylpeydenmuurin, joka tähän asti oli ollut hänen suojansa. Hän ei välittänyt enää peitellä kärsimystään, katse kävi jäykäksi ja tuijottavaksi, hän ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja niin syvän tuskallinen ilme, kuin ei hän enää koskaan jaksaisi hymyillä, astui ylimielisen piirteen sijalle, joka hänellä ennen oli ollut suun ympärillä. Falkensterniläisen luonteen kiihkeys, sen taipumus mennä äärimmäisyyksiin sekä hyvässä että pahassa, vaikutti, että myös hänen irtipäässeet omantunnontuskansa olivat rajattomat.
Kaikki Esterin yritykset lohduttaa, ja tyynnyttää menivät hukkaan; Bengt näki vain syntinsä, hän tarkasti sitä kaikilta puolin, hän katsoi sen pohjattomaan syvyyteen ja hänen silmänsä kiintyivät yhteen ainoaan pisteeseen menneisyydessä.
"Pikku Ester parka", sanoi hän usein näinä aikoina, "joll'ei mitään muutosta tule, joll'en saavuta rauhaa, josta puhut, niin saat antaa anteeksi, että tuotan sinulle vielä enemmän surua ja häpeää, sillä minä en voi, en tahdo elää tätä helvetintuskaa kantaen. Ulkoapäin kaivelee minua ihmisten ylenkatse, minne tahansa menenkin — sisästä päin kalvaa omatunto öin, päivin. Yksi sana soi alati korvissani: murhaaja! Niin, minä olen murhaaja, minä olen syypää yhden ihmisen kuolemaan — yhden, ei, kahden — oman lapseni, jota minun olisi tullut rakastaa, josta huolta pitää … vankilassa pitäisi minun istua, yhteiskunnan hylkiöitten joukossa, sovittamassa ja pesemässä pois rikostani…"
Hänen silmänsä loistivat niin tummina ja synkkinä hänen kalpeista kasvoistaan, että Esteriä värisytti.
"Voi, Bengt", kuiskasi hän ja silitti rauhottaen hänen kättään, "et sinä voi sovittaa, et parantaa, et pestä pois, vaikkapa ijäti kärsisit ja surisit. Sinä voit ainoastaan ottaa vastaan anteeksiantamuksen menneisyydestäsi ja uskoen ja toivoen kääntyä tulevaisuutta kohden ja alottaa uutta elämää!"
"En voi", vastasi Bengt ja pudisti päätään, "minusta tuntuu, kuin kääntäisi Vapahtajakin minulle halveksien selkänsä — vain sinä, Ester, armahdat…"
"Mutta etkö käsitä, Bengt, että minun armahtavaisuuteni on vain kipinäinen Hänen armahtavaisuudestaan?"