"En käsitä mitään, en tiedä mitään — tunnen vain kaksi asiaa: sisäisen ja ulkonaisen pimeyden ja sinun kätesi, joka kannattaa minua…"
Mutta kun epätoivo kehittyi huippuunsa, kun hänen kiusaantuneet ajatuksensa lopuksi kärjistyivät tuohon armottomaan valintaan: hän joko lopettaa tuskansa tai tarttuu anteeksiantamukseen, josta Ester puhui, silloin oli hän myös päässyt taitekohdan yli. Bengt ei ollut syvien tutkimusten eikä mietiskelyn, vaan toiminnan ja intohimon mies. Tähän asti oli hän ollut väliäpitämätön uskonnosta; hän ei tuntenut uskon iloa yhtä vähän kuin epäilyksen tuskaakaan. Luonteensa kiihkeyden ohella oli hän kuin lapsi, joka ei tutkistele, vaan luottavaisena ottaa asiat sellaisinaan. Niin pian kuin hän oli tyhjentänyt synnintuskan pikarin pohjaan saakka, heitti hän sen pois eikä enää katsonut sinne päin. Ja niinkuin hän kerran oli intohimoisesti heittäytynyt syntiin ja nautintoihin, niin heittäysi hän nyt kulkemaan sitä pelastuksen tietä, jolle Ester häntä viittasi. Rohkeasti, pelotta ja epäröimisittä, sulkien silmänsä, jott'ei tuntisi kauhua, uskalsi hän "viskautua Hänen avoimeen helmaansa"…
Matkansa määrää Esterille ilmottamatta, läksi hän kaupungista pariksi päiväksi. Kun hän tuli kotiin, oli hänen kasvoissaan toinen ilme; synkät varjot olivat poistuneet ja rauhan ja ilon aamunkoitto kajasti hänen piirteistään.
"Olin lehtori Valkersin luona ja tunnustin kaikki", sanoi hän taas tavatessaan Esterin. "Jumalan kiitos, hän ei ole kärsinyt tuosta pahasta huhusta, josta hän ei edes tiennyt ja joka oli syntynyt vain omituisten sattumain kautta. Hän läksi kaupungista ainoastaan terveytensä takia, hän kun ei sietänyt täkäläistä kalseaa ilmanalaa. Rikokseni häntä kohtaan on tietysti kuitenkin yhtä suuri — mutta hän antoi sydämestään anteeksi, ja nyt voin myös ottaa vastaan Jumalan anteeksiannon."
Seuraavana päivänä sanoi hän Esterille: "Tänään puolenpäivän aikaan matkustan Vångaan ja jään sinne huomiseksi. Ja Ester", lisäsi hän ja löi kätensä pöytään, samalla kun hänen katseensa muuttui milt'ei käskeväksi, "kun palaan, on, niin totta kuin Jumala elää, sieluni oleva pelastettu!"
Ester katsoi häneen hämmästyneenä, mutta ei väittänyt vastaan.
"Jumala matkasi siunatkoon", vastasi hän vain hiljaa.
Kun Bengt oli jättänyt hänet, istui hän hetken liikahtamatta, nojaten päätään kättä vasten miettiväisenä ja hieman alakuloisena. Häneen koski, että Bengt poistui hänen luotaan nyt juuri, kun hän uhkamielisen voitonvarmana meni Jumalaansa kohtaamaan. Olihan juuri Ester ollut hänen tukensa näinä aikoina, Esterin rakkaus, Esterin rukoukset ja esirukouksethan olivat ensimmäistä voidetta valaneet Bengtin kirveleviin haavoihin! Mutta jokaisen täytyy saada mennä omaa tietään — inspiratsioonin silmänräpäyksessäkin, Jakobintaistelun hetkelläkin täytyi Bengtin seurata omaa luonnettaan, joka kaipasi rajuja mullistuksia. Esterin herkkä, ujo luonto oli arastellut ihmisten sekaantumista, hän oli yksin Jumalansa rinnalla, hiljaa, kuin uneksivana, astunut hänen valtakuntaansa; Bengt tarvitsi aivan päinvastaisia olosuhteita. Oli välttämätöntä, että hänen luonteensa itsevaltaisuus haki itselleen vastineen hengelliselläkin alalla: fanatismin, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä oli värittävä hänen uskonelämänsä. Ja niinkuin Esterin kääntymystarina oli ollut kuin vieno, tähtivälkkeessä sädehtivä runoelma, niin oli Bengtin oleva kuin rumpujen ja torvien säestämä pelastusarmeijan laulu…
Kun Bengt tuli Vångaan, läksi hän kohta kappelinsaarnaajan luo, uuden papin, jonka hän itse oli valinnut ja kutsunut virkaan, koska tämä oli kuuluisa parannuksensaarnaaja, joka ei katsellut sormien lomitse seurakuntansa heikkouksia, eikä liioin omiansa; sillä vaistomaisesti piti Bengt parannuksensaarnaajista ja vanhurskaudenintoilijoista. Nuori pappi oli tehtaalla sielunhoitotoimissa, mutta vaunut lähetettiin kohta häntä hakemaan; Bengtin sieluntila ei sietänyt mitään viivytystä.
Niin pian kuin pappi tuli kotiin, alotti Bengt heti ilman valmisteluita tunnustuksensa. Hän kertoi kaikki, koko elämänsä, myös kovuutensa Esteriä kohtaan, ja kun hän oli päässyt loppuun, sanoi hän vain lyhyesti ja jyrkästi: