Ester kietoi kätensä hänen kaulaansa, kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi: "Tahdon … sydämestäni … kaikki on unohdettu…" Siinä viipyivät he kauan vaiti, sydän sykki sydäntä vasten ja sielu vaipui sieluun…
XIV.
Oli aivan Bengtin mielenlaadun ja luonteen mukaista, että hän niin pian kuin mahdollista saattoi kaikkien ihmisten tietoon muutoksen, joka hänessä oli tapahtunut. Yhtä uhkamielisesti ja ylpeästi kuin hän ennen sulki sydämensä heiltä, yhtä häikäilemättä hän nyt sen paljasti kaikkien nähtäväksi.
Ensimmäinen, jonka hän tapasi ulkona, kun hän Vångassa pidetyn kokouksen jälkeisenä päivänä oli menossa pankkiin, oli rehtori Grahn. Hän pysähtyi ja tervehti, rehtori tervehti myös ja, sanoakseen jotain teki tuon tavallisen huomautuksen, että syys-ilma oli tavattoman kaunis. Mutta Bengt ei tarttunut kiinni puhesäikeeseen, hän seisoi vaiti ja katseli pikku rehtorin ystävällistä naamaa niin omituisen näköisenä, että tuon tutkivan katseen esine alkoi ihmetellä, mitä kummaa oli tapahtunutkaan, oliko parranajo unohtunut vai oliko kaulaliina vinossa, joka muuten usein tapahtui.
"Mikä nyt, rakas veli, mitä on tapahtunut?" sanoi hän viimein epäröiden. "Jos olisit köyhä mies, niin luulisinpä totta tosiaan, että olet saanut ilmotuksen suurenlaisesta perinnöstä, niin tyytyväiseltä näytät."
"Olenkin todella saanut suuren perinnön", vastasi Bengt vakavasti, mutta yhä säteilevin katsein.
"Hm … vai niin. No, toivotan onnea. Luulin muuten, että sinä miljoonaisi kautta olisit vakuutettu ilontunteita vastaan moisten tapausten sattuessa. Mutta — kultaisen vasikan mahti on rajaton."
"Perintö, jonka olen saanut, ei ole kultaa eikä hopeaa", vastasi Bengt äskeiseen tapaansa, "se on taivaallinen perintö, perintö, johon ei ajan katoavaisuus ulotu."
Rehtori Grahn tuli niin hämilleen, ett'ei voinut mitään vastata. Hän vain tuijotti Bengtiin kauhistuneen näköisenä, kuin olisi hän pelännyt tämän ihmeellisen alun jälkeen joutuvansa todellisen mielenhäiriön puhkeamisen todistajaksi. Mutta kun Bengt pysyi levollisena, rauhottui hän pelostaan ja alkoi sen sijaan hämillään katsella maata ja kengänkärkiään ja sitten ylös pitkin talojen seiniä, toivoen edes jostain löytävänsä sopivan vastauksen. Viimein sai hän suustaan hyväntahtoisen, kömpelön: "Niin, rakas veli, toivotan sentään onnea, pääasiahan on, että kukin on tyytyväinen siihen, mitä on saanut".
"Kiitos", vastasi Bengt ja puristi rehtori Grahnin kättä, "kiitos! Mutta mitä perintöön tulee, niin ihmeellisintä on, että sen voivat kaikki saada, se on kaikille tarjona, niin hyvin kurjimmalle kerjurille kuin miljoonain omistajalle. Sillä se perintö on lapsenosa isän Jumalan luona, syntein anteeksiantamus ja voima alkaa uutta elämää. Rakas veli, sinun ei tarvitse muuta kuin avata sydämesi Jeesukselle ja sen perinnön ihanuus valahtaa ylitsesi."