Nyt tuli Grahn parka vielä enemmän hämilleen eikä hän kengänkärjistä eikä katukiviltä voinut löytää vähintäkään vastauksen aihetta. Mutta hän ei lainkaan loukkaantunut tästä väkivaltaisesta tunkeumisesta sydämenasioihinsa. Bengt näytti niin rakastavaiselta seisoessaan tuossa taputtaen pikku rehtoria suojelevasti olalle, niin että tämän hyväntahtonen sydän vallan lämpeni, kun niin suuresti hänen sielustaan huolehdittiin.
"Kiitos", sanoi hän viimein, "niin, kyllä se olisi hyvin hauskaa … tai ehkä pikemmin tyydytystä tuottavaa … minä tarkotan…"
"Niin, Jumala sinua siunatkoon!" keskeytti Bengt ja taputti rehtori Grahnia vielä kerran olalle. "En voi kelleen sen parempaa toivottaa, kuin että hän saisi kokea samaa armoa kuin minä. Ja muista, rakas veli, että kaikki se, mihin me maallisen elämämme aikana kuitenkin panemme enin arvoa: omantunnonrauha, sopusointu, ilo, vanhurskaus, kaikki nuo aarteet on itse asiassa koottu ympärillemme, meidän on vain ojennettava kätemme ja tartuttava niihin. — Hyvästi, rakas veli — ja Jumala sinua siunatkoon!"
Molemmat herrat hyvästelivät; Bengt meni pankkiin, jossa hän joutui milt'ei samanlaisiin puheisiin pankkiherrain kanssa, ja rehtori läksi kiirein askelin kotiin kertomaan rouvalleen ja tyttärelleen merkillisestä kohtauksestaan konsuli Falkensternin kanssa. Ennen päivän loppua tiedettiin koko kaupungissa ja hyvän matkaa sen ulkopuolellakin, että Bengt Falkensternistä, jonka ylpeys oli ollut milt'ei sananpartena ja hänen rikkautensa ohella, joka erotti hänet kaupungin köyhälistöstä, hankkinut hänelle erikoisaseman vieläpä koko maailman valtijaankin suhteen, hänestä oli nyt tullut vähäpätöinen, nöyrä Jeesuksen palvelija, aivan niinkuin halvin hänen työmiehistään Vångassa. Muutamat arvelivat, että se oli suurenmoista ja uskoa vahvistavaa, mutta toiset sanoivat: "Hänen kiihkeä luontonsa on vienyt hulluuteen ja intoiluun".
Ensi aikoina Bengtin kääntymyksen jälkeen oli kuin olisi hänen koko sielunelämänsä sulanut yhdeksi ainoaksi suloiseksi rakkauden-unelmaksi siitä, miten sulkea koko maailma syliinsä ja antaa tuon maailman läpi virrata samaa onnea, joka hänet itsensä täytti. Hänen luonteensa kaikki särmäisyydet ja omituisuudet, hänen mielenlaatunsa pikkumaisuus ja kiihkeys ikäänkuin haihtuivat tähän uskonelämän kevätriemuun, aivan niinkuin keväällä lehtiumpujen vaaleanvihertävä hohde ja ilman sini käärii niin hyvin tammen tummat kyhmyt kuin koivun valkean varren samaan tunnelmaan, tai niinkuin nuoruudessa erilaiset luonteenpiirteet sulautuvat kaikkia ajatuksia ja tunteita kattavaksi unelmaharsoksi. Mutta sitä mukaa kuin aika vieri ja keväthohde sammui ja saapuivat helle ja myrsky ja synkät päivät, sitä mukaa ilmenivät uudestaan hänen persoonallisuutensa erikoisuudet ja hänen sisäinen olemuksensa tuli esiin tuttuine piirteineen. Myrskyisimmässäkin nuoruudessaan oli hän ollut velvollisuuden ja järjestyksen ihminen; hän ei ollut milloinkaan laiminlyönyt ainoatakaan tilintekopäivää tai työtuntia Vångassa. Nytkin asettuivat nämä hänen luonteensa kaksi kulmakiveä perustaksi hänen uuden elämänsä muodostumiselle. Työ Vångassa, huolenpito työmiesten ruumiillisesta ja henkisestä elämästä, se häntä innosti. Hän ja pastori Regner, sahan kappelinsaarnaaja, olivat heti solmineet lämpimän ystävyysliiton; yksissä neuvoin he järjestivät kokouksia ja raamatunlukuhetkiä, panivat toimeen sairastuvan, kirjaston j.n.e. He tekivät suunnitelman pitäjän vanhuskodiksi, ja vuoden päästä seisoi valmiina oikea palatsi, jonka korkeissa saleissa ja komeissa kiviportaissa vanhukset kompuroivat yltympäri ja ihmettelivät, olivatko valveilla vai uneksivatko. Yksi ainoa seikka asetti rajan Bengtin hyväntekeväisyydelle ja auttavaisuudelle: kenenkään ei maksanut vaivaa mennä ehdotuksia tekemään, hänen täytyi itse saada antaa alkuajatus.
Samalla kävi liikekoneisto täydellä höyryllä; ei ollut vienti Vångasta vielä koskaan ollut niin virkeä eivätkä Bengtin tulot koskaan suuremmat kuin nyt. Kaikelle muulle käänsi hän selkänsä: sukulaisille, ystäville, seuroille ja huveille. Hän ei lukenut muita lehtiä kuin niitä, joita liikemiehen tulee pitää silmällä, hän ei seurustellut kenenkään muun kanssa kuin niiden, joita hän kutsui kokouksiinsa tai sattumalta tapasi kadulla. Hän jakoi aikansa kokonaan sahan ja kodin välillä.
Mutta kesken tätä ankaraa velvollisuuselämää tuli hänen vanha vihollisensa, ylpeys, vartioimattomia takateitä hiipien ja tunkihe hänen sieluunsa, ilman että hän sitä lainkaan tunsi, puettu kuin se oli pyhän, intoilevan vanhurskauden pukuun. Ja tämän vihollisen kantapäissä seurasi, vielä varovaisempana ja hiipivämpänä, vanha itsevaltiudenhenki, sekin pyhimyksen ilme kasvoissaan ja täynnä intoa, että kaikkien oli taivuttava Bengtin tahtoon ja niin pian kuin suinkin käännyttävä. Jos kerran Jumalan tarkotus oli pelastaa ihmiset ikuisesta turmiosta, jos hänen oman sielunsa täytti sama palava halu, niin eikö hänen pitänyt toimia, niin kauvan kuin päivä oli, saarnata sanaa sekä hyvällä että pahalla ajalla, kaduilla ja toreilla, ja pakottaa ymmärtämättömät syntiset kääntymään? Vastarinta, joka häntä kohtasi, varsinkin kodissa palvelijain puolelta, oli hänestä kauhistava, eikä hän väsynyt ajamasta heitä takaa, milloin sydämellisine ja lempeine, milloin synkkine ja uhkaavine käännytyspuheineen. Ei kulunut montakaan iltaa ilman että Erikson, hänen vanha palvelijansa, joka oli ollut talossa toistakymmentä vuotta ja oli uskollinen kuin koira, sai pienen herätyssaarnan osakseen.
"Oletteko, Erikson, ajatellut, miten käy, jos teidät ensi yönä temmataan pois?"
Erikson ei vastannut eikä Bengtin kysymys saanut hänen totisissa, synkissä kasvoissaan mitään muutosta aikaan.
"Ja kuitenkin", jatkoi Bengt, ja äänen sointu oli samalla sekä hellä että mahtipontinen, "kuitenkin voi yksi ainoa silmänräpäys muuttaa kaikki ja pelastaa sielunne, Erikson. Ei tarvitse muuta, kuin että laskeudutte polvillenne minun rinnallani ja otatte vastaan Herran Jeesuksen — muistakaa, että hyvän Paimenen syli on aina avoin vastaanottamaan kadonnutta lammasta…"