Erikson mietti hetken ja sanoi sitten jyrkästi:

"No, sen sanon teille suoraan, herra konsuli, että jos minun autuuteni riippuu siitä, että polvistun teidän rinnallanne ja sanon pari jumalista sanaa, niin ei se ole paljon arvoinen."

"Niin ette sano, kun kerran heräätte helvetissä ja kauhulla näette, kuinka olette Jumalaa vastaan uhitellut", vastasi Bengt ankarasti ja nyrpeänä, "kääntykää, kun vielä on aika; tulee hetki, jolloin tuomionpasuuna toitottaa tuon julman sanan: 'liian myöhään!' Voi niitä, jotka sen äänen kuulevat! Niin", jatkoi hän lempeämmin ja taputti Eriksonia olalle, "tarkotan teidän hyväänne, Erikson. Jumala tietää, että minä vain harrastan teidän sielunne pelastusta! Jumala teitä siunatkoon, ajatelkaa sanojani, avatkaa sydämenne Jeesukselle, niin voitte kuolla rauhassa tänä yönä, jos Herra kutsuu."

Erikson kohautti hieman olkapäitään; hänestä ei ollut hauskaa vähintäin joka toinen ilta kuulla saavansa yöllä halvauksen. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään, kumarsi vain tavalliseen syvään tapaansa ja poistui, ajatellen itsekseen: "Niin, kyllähän konsuli hyvää tarkottaa, mutta surkeaa sentään on, että niin reima mies on jo tullut uudestaan lapseksi — eihän hän ole vielä viittäkymmentäkään".

Talvempana, muutamia kuukausia Bengtin kääntymyksen jälkeen, saivat Bengtin ja Esterin tuttavat eräänä päivänä vastaanottaa kutsun Falkensternien talossa pidettävään kokoukseen ja raamatunkeskusteluun. Ei kellään kaupungin asukkaista ollut varaa kerskata pitkiin aikoihin olleensa siellä vieraana; suuri murros, joka Bengtin sielussa oli tapahtunut, oli ensin pakottanut hänet sulkemaan sydämensä ja ovensa ihmisiltä; mutta nyt, kun hän oli saanut selvyyttä ja rauhaa, tunsi hän päinvastaista tarvetta avata molemmat selki selälleen.

Bengt ja pastori Regner johtivat kokousta. Asunnon suuri salonki oli järjestetty saarnahuoneen tapaan, huonekalut oli asetettu puoliympyrän muotoisiin riveihin, vastaostettu harmoonio oli avattu ja joukko laulukirjoja koottu pinkoiksi vieraille jaettaviksi.

Melkein kaikki kutsutut saapuivat; osa uteliaisuudesta, muutamat itsetiedottoman uskonnollisen vetovoiman vaatimina, toisiin taas vaikuttivat useammat yhdistyneet syyt: liiketuttavuus Bengtin kanssa, pelko loukata häntä, tottumus taipua falkensterniläisten tahtoon j.n.e. Mutta harvat tulivat sekottumattoman kiitollisin tai iloisin tuntein.

Kun kaikki olivat isäntäväkeä tervehtineet ja asettuneet paikoilleen salissa, painostavan, kiusallisen tunnelman vallitessa, jota ei edes Esterin kirkas hymy ja ystävällinen "tervetuloa" voineet karkottaa, jaettiin kirjat ja laulettiin yhteisesti, jolloin Bengtin mahtava basso kaikui yli muiden. Sitten puhui pastori Regner, lyhyesti, mutta innostuksella, hehkulla, joka oli hänelle ominainen ja heti vaikutti kiihottavasti jäykkään kuuntelijaparveen, varsinkin sen naispuolisiin jäseniin. Sitten tuli Bengtin vuoro. Hän ei ollut puhunut monta kertaa julkisesti — ainoastaan Vångassa ja parissa kokouksessa pastori Regnerin luona — mutta hänessä ei voinut huomata vähintäkään epäröimistä tai epävarmuutta. Hän oli syntynyt täysveriseksi puhujaksi; rohkeasti, kuin tottunut pyssymies, tähtäsi hän kuulijain sydämeen terävine kuvineen, häikäilemättömine johtopäätöksineen ja selityksineen, jotka milloin olivat paradoksimaisia, milloin lapsellisen yksinkertaisia ja naiiveja. Hän oli valinnut useampia tekstejä, jotka käsittelivät pelastusta: miten se juuri nyt oli välttämätön, miten ei saanut jättää käyttämättä silmänräpäystä, jolloin sielu kuulee Jumalan kehottavan äänen. Ukkosen ja salamoiden jylhän sädehtivä tunnelma ikäänkuin ympäröi Bengtin sanoja ja hänen sydämensä aivan kuin hekkumoi näissä kaunopuheisissa, rikkaissa kuvauksissa Jumalan ankarasta vanhurskaudesta ja tuomarin järkähtämättömyydestä, kun armonaika on loppuun vierähtänyt. Sitten seurasi muita kuvauksia, kuvauksia Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ja Bengtin suurten, loistavain silmäin tummuus muodosti kuin taustan, josta nämä rakkaudenajatukset hivelevän suloisina kohosivat. Mutta sitten tarttui hän taas jonkunlaisella fanaattisella kiihkolla ensimmäisiin puheisiinsa tuomiosta, aivan kuin hän olisi pelännyt osottaneensa ylen suurta leväperäisyyttä, ja hän lopetti pitkän esityksensä, niinkuin hän sen oli alkanutkin, kiihkoisasti kehottamalla kuulijoitaan antautumaan pelastettaviksi, nyt juuri, tänä iltana, tänä hetkenä, ennenkuin oli liian myöhäistä…

Jäykkinä ja juhlallisina, irrottamatta hetkeksikään katsettaan Bengtin kasvoista, istuivat kuulijat hänen edessään erilaisten tunteitten vallassa; mikä tunsi tuskallista ahdistusta puhujan hengen synkän itsevaltiuden painon alla, mikä hämmästystä, että tämä mies oli Bengt Falkenstern, että tämä tulinen parannuksensaarnaaja oli tuo entinen hieno, ylpeä maailmanmies — mikä taas uskonnollista liikutusta, puoliherännyttä kaipausta … pelkoa tuntematonta kohtaan … ja tuskaa ja unelmia ja ajatuksia nimeä, muotoa vailla… Muutamain, varsinkin herrain, kasvojen ilme muuttui yhä hylkäävämmäksi; oli kuin olisivat Bengtin sanat jähmettyneet heidän sieluissaan, joiden jäämieli nyt heijastui kylmissä, väliäpitämättömissä piirteissä. Pormestarinna oli kuin olennoitu vastarinta; silmäin katse, värisevät sieramet, lujasti yhteenpuristetut huulet, kaikki hänessä näytti kuin ampuvan vastustuksen teräviä nuolia Bengtin mielipiteitä vastaan.

Rehtori Grahn silitteli yhä huolestuneemman näköisenä pitkää harmahtavaa partaansa, rehtorin rouvan otsalle nousi punaisia täpliä ja katseessa, joka lakkaamatta oli kiinnitetty Bengtin kasvoihin, oli tuskallisesti rukoileva ilme. Pikku Alma, heidän ainoa tyttärensä, itki niin, että kyynel toisensa jälkeen, pyöreänä ja suurena, vieri pitkin hänen kukostavaa poskeaan. Lapsellisessa, iloisessa mielessään hän syvästi kaipasi jotain, joka oli tätä elämää parempaa, ajan yläpuolella. Hän oli usein puhunut Esterille siitä, ja tämä oli silloin aina vastannut, että pelastus oikeastaan oli hyvin yksinkertainen, itse asiassa se ei sisältänyt muuta kuin uskon siihen, mikä jo oli hänen sydämessään, uskon rakkauteen Jumalaa ja hänen Poikaansa kohtaan. "Mutta minä en voi, olen liian suuri syntinen", oli Alman tapana väittää, johon Ester vastasi, ett'ei hän koko raamatusta ollut löytänyt mitään todistusta siitä, että mikään voisi estää sitä, joka tunsi itsensä suureksi syntiseksi, tulemasta Jumalan luo, pikemmin päinvastoin… Mutta Alma ei voinut uskoa, että se hänelle oli mahdollista, ehkä kaikille muille, mutta ei hänelle, hänhän oli paljon suurempi syntinen kuin kaikki toiset. Ja sitten hän itki ja huokasi ja tuli taas jonkun ajan päästä Esterin luo ja puhui sydämensä huolista, mutta sen enempää ei siitä tullut.