Kun Bengtin esitys loppui, tarjottiin teetä, mutta sekin juotiin saman painostavan hämillä-olon vallassa. Vieraat eivät juuri yleensä tulleet puhuneeksi toistensa kanssa siitä, mitä olivat kuulleet ja mikä heidän sydämessään liikkui; ainoastaan siltä puolelta huonetta, missä Bengt tai Ester juttelivat jonkun kanssa, kuului vilkkaampaa sananvaihtoa.
Innokkain oli keskustelu Bengtin ja pormestarinnan välillä. Viimeksi mainittu oli heti puheen päätyttyä mennyt Bengtin luo, pyytäen saada yksityisesti puhua hänen kanssaan, ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen täytti Bengt kohta hänen toivonsa.
"Minusta näyttää", sanoi hän seuratessaan vierastaan huoneen nurkkaan, missä he voivat olla rauhassa, "että Herran sana on jo saanut vaikuttaa kaksiteräisenä miekkana. Ehkä on teissä jo kaikki vastarinta murrettu — ehkä ei ole enää muuta tarvis kuin polvistua ja jättää sydän Jeesukselle…"
"Sen olen jo tehnyt", vastasi pormestarinna töykeästi, "vieläpä kaksi kertaa: ensi kerran pyhässä kasteessa ja toisen kerran konfirmatsioonilupauksen antaessani. Nyt haluaisin panna vastalauseeni teidän epäjohdonmukaisia ja epätieteellisiä lausuntojanne vastaan sekä mikäli ne koskivat uudestisyntymistä että ikuisia rangaistuksia. Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä, ei äkillisiä, yliluonnollisia muutoksia toisesta toiseen. Kehitys, evolutiooni, on elämän laki, ja uudestisyntyminen on yksi sen asteista, nimittäin se aste, jolloin olemme itsetietoiset siitä, että olemme kasvaneet ymmärtämään Jumalan tarkotusta meihin nähden. Ja mitä tulee ikuiseen rangaistukseen ja siihen, että Jumala meidät ainiaaksi heittää pois silmistänsä, jos me täällä maan päällä vastustamme hänen kutsuvaa armoaan, niin pyydän saada johdonmukaisuuden nimessä huomauttaa teille, herra konsuli, että yhtä vähän kuin auringon lämpö koskaan voi olla herättämättä ruohoja ja kukkia maasta, yhtä vähän voi Jumalan rakkaus ijäisyyksien ijäisyydessäkään lakata synnyttämästä rakkautta luoduissa…"
Nojaten leukaansa kättä vasten ja katse lattiaan kiinnitettynä oli Bengt kärsivällisesti ja liikahtamatta kuunnellut pormestarinnan sanoja. Kun tämä lopetti, katsahti hän ylös, kiinnitti läpitunkevat silmänsä puhujan mielenliikutuksesta kalpeisiin ja hikisiin kasvoihin ja sanoi levollisesti, kuin olisi hän puhunut ilmasta:
"Huomaan, ett'ette te, rouva pormestarinna, ole sen lähempänä pelastuksen salaisuutta kuin vankiloittemme suurin rikoksentekijä."
"Mikä tai kuka oikeuttaa teidät lausumaan noin kovan ja sydämettömän tuomion?" kysyi pormestarinna värisevin huulin.
"En minä tuomitsekaan", vastasi Bengt yhä levollisesti, "vaan Jumalan oma sana. Siinä on kirjotettu: 'Jolla on Poika, hänellä on elämä; mutta jolla ei ole Poikaa, hän on jo tuomittu'"…
"Ja kuka uskaltaa ratkaista onko toisella Poika vai ei? Kuka tohtii rohkeasti ja ylimielisesti sanoa: minä, minä Hänet omistan, minun sydämessäni asuu hänen pyhä olentonsa, minä, minä olen heijastus siitä puhtaudesta, joka hänessä oli? Ei kukaan muu kuin ylpeä hullu! Viisas ja nöyrä tietää, että jos hänen tositeossa olisi tullut osottaa uskoansa Mestariin, ei hänessä ehkä olisi ollut edes Nikodemusta, joka toki yöllä uskalsi tulla Jeesuksen luo… Ja vielä vähemmän tulee meidän tehdä päätöksiä muiden ihmisten suhteen… Kuinka voitte te katsoa minun sydämeeni ja tietää, mitä siellä liikkuu? Ettekö usko, että siellä voi löytyä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, ehkäpä todellisempaa kuin niissä, jotka alituisesti siitä lörpöttävät ja joiden huulilla aina on jumalisia sanoja?"
Bengt teki hieman ylhäisen kädenliikkeen ja luopumatta levollisesta sävystä, joka ärsytti hänen kiihtynyttä vastustajaansa, hän vastasi: