"Ei mitään, sehän juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teidän tarvitse mitään tehdä", vastasi Bengt voitonriemuisella äänellä, "kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita vesiä, antakaa vain sydämenne aueta ja sallikaa näiden eläväin virtojen kuohahtaa sinne, ettekä te enää ikinä ole janoava. Ei teidän tarvitse muuta kuin polvistua kanssani, tunnustaa syntinne ja ottaa vastaan Jumalan anteeksi antava armo. Niin, neiti, älkää epäröikö … astukaa askelenne … minä tunnen, kuinka Jumalan henki nyt tänä hetkenä etsii teitä voimakkaammin kuin koskaan ennen, minä tunnen sen ympärillänne humisevan, niinkuin se humisi minun ympärilläni, kun synninhädässäni huusin Häntä…"
Nuori tyttö katsahti pelästyneenä Bengtiin. Kyllä hän tunsi itsensä syntiseksi, voi, kaikkein pahimmaksi; mutta kun hän ajatteli, että hän polvistuisi Bengtin rinnalla, että kaikkien katseet kiinnittyisivät häneen ja hän ääneen tunnustaisi, miten suuri syntinen hän oli, oli hän milt'ei pyörtyä kauhusta … ei, ei, ei vielä, hän ei ollut valmis…
"Ajatelkaa, mitä viipyminen merkitsee", sanoi Bengt ja tunki nuoren tytön silmiin katseensa, joka oli samalla sekä uhkaava että rukoileva. "Jumala huutaa toiseen korvaanne: 'Nyt, juuri nyt!' Perkele huutaa toiseen: 'Vuoden päästä, päivän päästä, hetken kuluttua!' Kumpaa ääntä tahdotte seurata? Ajatelkaa, jos kuolette ensi yönä, mihin joudutte? Ikuisesti, auttamattomasti hukkaan, lieventämättömään tuskaan siitä, että laiminlöitte tärkeän hetken, tämän armon ihmeellisen etsinnän, nämä hengentuulahdukset, jotka nyt humisevat ohitsenne palaamatta ehkä enää koskaan…"
Tyttö raukka näytti vielä pelästyneemmältä ja oli ymmällään; niin, kauheaa oli tulla tuomituksi, kauheaa ijäti katua, mutta kuitenkin … hän ei voinut polvistua ja tunnustaa syntejään, hän ei voinut muuta kuin yhä itkeä ja vielä kiihkeämmin puristaa yhä märemmäksi käyvää nenäliinaa sormiensa välissä.
"No, rakas veli", jatkoi Bengt, kääntyen rehtoriin, "sinä näet, miten tyttäresi epäröi ja antaa sydämessään sijaa viivytyksen-perkeleelle. Mitä sanot sinä, käytkö samoja jälkiä, etkö tunne hengen kutsuntaa?"
"Kyllä, kyllä", vastasi rehtori ja silitti miettiväisenä partaansa, "se on, minä tarkotan, että Jumalan rakkaudenkutsun syntisille sydämille tajuamme aina. Hän vetää meitä aina puoleensa, aina, ijäisesti … niinkuin auringonsäteet eivät koskaan lakkaa lämmittämästä, niin ei myöskään Jumalan rakkaus herkeä vetämästä meitä puoleensa…"
"Mukava ja vaarallinen oppi", vastasi Bengt kylmästi, "lähtenyt perkeleestä, joka niin mielellään huutaa: 'Siirrä eteenpäin, siirrä, siirrä, sinulla on hyvää aikaa, kokonainen ijäisyys, jos niiksi tulee!' Jumalan sana sanoo toisin: 'Laittakaa pelolla ja vavistuksella, että te autuaaksi tulisitte'. Jumalan sana sanoo myös, että pelastus kuuluu aikaan eikä ijankaikkisuuteen. Valaiskoon sinua Herra tämän tärkeän asian suhteen. Ja rouva Grahn", jatkoi hän lempeämmin ja kumartui pikku rouvan yli, jonka suuret, tummat silmät liikuttavan nöyrällä ihmettelyllä olivat kiinnitetyt Bengtiin, "mikä on teidän suhteenne Herraan?"
Punaiset täplät rehtorin pikku rouvan otsalla alkoivat hehkua ja alahuuli vapisi.
"Olen koko elämäni ajan rakastanut Jumalaa ja kaivannut häntä — ja…"
"No niin, tunnustakaa se sitten … tunnustakaa se ja sytyttäkää jalo rovio, joka tarvitsee vain kipinän leimahtaakseen ilmiliekkiin", huudahti Bengt kuuma hehku katseessaan, "älkää epäröikö … älkää antako sijaa sovittelemisperkeleelle — rohkaiskaa mielenne, päästäkää armovirrat kostuttamaan janoovaista maata!"