Pikku rouva risti kätensä ja sanoi aivan kuin äskenkin: "Minä olen koko elämäni ajan rakastanut Herraa … koko elämäni…"
"Ja teillä on kai varmaan ollut koko elämänne ajan rauhaa ja iloa ja varmuutta syntien anteeksisaamisesta ja lapsenosasta Isän kodissa, rouva Grahn?" pisti Bengt hieman ivallisesti.
Vastausta ei kuulunut: rouva Grahn katseli alaspäin ja huojutti päätään, silmissä uneksiva katse, rehtori siveli yhä hartaammin ja tuumivaisempana partaansa ja äkillisesti syntyneessä hiljaisuudessa kuuluivat pikku Alman huokaukset syviltä, väräjäviltä säveliltä, sydämen kaipuuta kertovilta.
"Niin, Jumala teitä kaikkia kolmea siunatkoon!" huudahti Bengt, joka nyt tunsi, ett'ei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, "kalliin Mestarini nimessä uskallan lausua sanat: 'Te ette ole kaukana Jumalan valtakunnasta!' Pian, pian otatte vastaan suloisen sanoman ja viimeinenkin vallitus luhistuu. Kolkuttakaa, etsikää, anokaa vain yhä hartaasti…"
Henkilö, jonka Bengt nyt valitsi käännytysyritystensä esineeksi, oli tehtailija Henning, Åken isä. Vanha herra, hieno, valkohapsinen ukko, jonka puku oli erikoisen huolellinen, niinkuin Åkenkin, ja jonka hymyssä pilkallisuus ja lempeys omituisesti yhtyivät, oli koko illan istunut ääneti ja liikkumatta nurkassaan, mutta Bengt tunsi, että vanhus, jos ken, seurasi häntä arvostelijan katsein.
"Mitä teille, setä, kuuluu tänä iltana?" kysyi Bengt, astuen tehtailijan luo ja istuutuen hänen viereensä, "te olette väsyneen näköinen?"
"Oh, minun ijälläni ei sovi valittaa", vastasi tehtailija kylmästi, "en voi muuta kuin kiittää Jumalaa hyvästä terveydestä…"
"Niin, siinä on todella kiitoksen syytä, — kun ajattelee, miten lyhyt aika on ja kuinka kallis jokainen armonpäivä… Mutta Jumalan armo on suuri ja hänen rakkautensa rajaton… Kun näen vanhuksia, ajattelen ilolla Jeesuksen vertausta työmiehistä, jotka tulivat yhdennellätoista hetkellä ja kuitenkin saivat täyden palkan. Muistatteko ehkä sen paikan, setä?"
"Tottahan nyt", vastasi tehtailija ivallisesti, "minä luin sen ja mietiskelin sitä jo kauan ennenkuin sinä näit päivänvalon… Mutta muistan myös muutamia muita sanoja, tosin jotenkin maallisia, mutta sitä kuvaavampia: 'Quand le diable devient âgé, il se fait moine' ['Kun paholainen vanhenee, rupeaa hän munkiksi.' Suom. muistutus.]. Se ei ole kaunis lause, mutta sisältää paljon — tuollaiset muutokset eivät miellytä, niiden takana vainuaa jotain…"
"Kai teeskentelyä?" lausui Bengt, äänessään onnettomuutta ennustava, hillitty sävy.