"Minä tarkotan", vastasi tehtailija jyrkästi ja ärtyisästi, "että on paras vaeltaa rehellisesti koko elämänsä ajan ja säilyttää hyvä omatunto Jumalansa edessä, niin pelastuu tuollaisista äkkinäisistä muutoksista elostelijasta parannuksensaarnaajaksi, jotka tekevät sekä naurettavan että kiihottuneen vaikutuksen…"
Bengtin silmät välähtivät ja hän nousi kiivaasti. Ester, joka seisoi vähän matkan päässä ja kuuli ja näki myrskyn lähestymisen, kiiruhti esiin, tarttui Bengtin käteen ja kuiskasi omituisen läpitunkevalla äänellä: "Bengt, katso minua silmiin ja kuule tätä sanaa: 'voita sielusi kärsivällisyydellä'".
Bengt ei vastannut; hän seisoi hetken muutamia sekunteja liikahtamatta ja hänen katseensa vaipui Esterin lempeisiin, rakkautta sädehtiviin silmiin; niiden syvyydestä nousi jotain, leijaillen hänen ympärillään ja pakottaen vihan aallot laskeutumaan, hänen kasvojensa kovuus lauhtui ja hänen katseeseensa syttyi ikäänkuin heijastus Esterin silmien lempeästä loisteesta.
"Kiitos", kuiskasi hän ja puristi Esterin kättä ja loi häneen katseen, jota Ester ei ikinä unohtanut. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen ja sanoi levollisesti:
"Sanoihinne, setä, en minä kykene mitään vastaamaan. Mutta vastaan erään sanoilla, joka on suurempi auktoriteetti kuin minä. Hän lausui: 'taivaassa pitää oleman suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka parannuksen tekee, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta'."
Esterin ja Bengtin ympärille syntyi ikäänkuin ihmettelevän, sanattoman hiljaisuuden aaltorengas, joka yhä laajeni ja eteni huoneen toiseen päähän. Vanha Henning mutisi pari sanaa, joita ei kukaan kuullut, ja kääntyi pois, kasvoillaan puoliksi yrmeä, puoliksi tuskainen ilme, ja Bengt jätti hänet ollakseen parin minuutin päästä samanlaisissa puheissa muutamien muiden vieraiden kanssa. Pari tuntia kesti näitä keskusteluja, jotka milloin muodostuivat kiivaiksi kiistoiksi, milloin enemmän tui vähemmän syvämieliseksi sanansaivarrukseksi, milloin päättyivät kyyneleisiin ja rajuihin tunnepurkauksiin, milloin hioivat mietiskelyn ja epäilyksen kysymysten kärjen niin suipoksi, että se taittui omaa terävyyttään, milloin tapasivat haudatun, masennetun kaipuun ja auttoivat sen synkistä syvyyksistä edes vilaukselta näkemään valoa ja totuutta. Niistä, jotka puoliyön aikaan sanoivat hyvästi Falkensternin perheelle ja enemmän tai vähemmän vilpittömästi kiittivät kuluneesta illasta, olivat monet kovasti kiihdyksissään, monet katkeroittuneita ja pahantuulisia, mutta kenkään ei lähtenyt kylmänä tai väliäpitämättömänä. Siksi voimakas ja kiihottava oli into ollut, joka oli hehkunut kaikista puheista.
Kun Bengt ja Ester olivat jääneet yksin, kietoi Ester kätensä Bengtin kaulaan, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän rakkautensa ensimmäisinä onnellisina aikoina, katsoi häntä silmiin ja sanoi hymyillen säteilevää hymyään:
"Kiitos tämäniltaisista sanoistasi, kaikista todistuksista, joita annoit Jumalan voimasta ihmissydänten yli, kiitos! Mutta, rakkahin, miksi puhut niin paljon tuomiosta ja rangaistuksesta, miksi uhkaat niin paljon, miksi et sen sijaan pyydä ihmisten sieluja Jumalan äärettömällä, runsaalla rakkaudella?"
Bengt irrotti hiljaa hänen kätensä kaulastaan ja vanha tuttu ryppy ilmestyi hänen otsalleen.
"Kaikki nuo pinttyneet syntiset ovat herätettävät jumalattomasta varmuudestaan, jossa he elävät, eikä se tapahdu, jos hemmottelemme ihmisiä ja lörpöttelemme Jumalan rakkaudesta. Vain yksi tie vie Jumalan luo: ensin synninhätä ja tuska, sitte armo ja rakkaus…"