"Niin, meidän puoleltamme, mutta ei Jumalan; Hänen luonaan on aina rakkautta, houkuttelevaa, pyytävää, lohduttavaa, siellä on rakkaus ensimmäinen, viimeinen, ainoa! Jos tahtoisit kuvata auringon ihanuutta, kuinka sen paistaessa linnut laulavat ja kukat tuoksuvat, miltä kuuluisi, jos sen sijaan vain sanoisit: 'Ajatelkaa, millaista on, kun aurinko on poissa, kuinka kaikki paleltuu ja ilo on mennyttä ja pimeys ja epätoivo peittää kaiken'. Luuletko, että monikaan siitä saisi käsityksen auringon ihanuudesta? Mutta niin kuvaat sinä Jumalaa, sinä puhut mieluinten hänen kauheasta tuomiostaan, hänen vihastaan syntistä kohtaan ja siitä, miten katumus on liian myöhäinen, joll'emme nyt, juuri nyt käänny…"
"Mutta enkö sitten ole oikeassa, löytyykö muuta pelastusta kuin se, joka nyt, juuri nyt on tapahtuva? 'Katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä'. Voiko sitä koskaan kyllin voimakkaasti terottaa onnettomain, harhaan joutuneitten veljien mieleen?"
"Mutta sinä itse olet saanut laupeutta osaksesi, siitä pitäisi sinun puhua voimakkaammin ihmisille…"
"Tuomitsen itseäni yhtä ankarasti kuin muita", virkkoi Bengt kiivaasti, "pidän itseäni suurimpana syntisistä, kurjimpana langenneista. Missä olisin ilman Jumalan ääretöntä rakkautta, joka jo äidin kohdussa valitsi minut autuuteen — missä olisin, jos vuosi sitten olisin kuollut? Helvetissä, julmimmassa pimeyden ja tuskien helvetissä; kamalassa piinapaikassa, missä mato ei kuole eikä tuli sammu, olisin saanut väännellä ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mutta en tahdo, että kukaan veljistäni tai sisaristani joutuu sinne, siksi tahdon huutaa kaduilla ja toreilla: ottakaa pelastus vastaan, hakekaa sovintoa Jumalan kanssa nyt, juuri nyt, muutoin olette hukassa. Sillä Jumala ei ole ainoastaan rakkauden, Hän on myös pyhän vanhurskauden ja jumalallisen koston Jumala. Enkö ole oikeassa?"
Ester seisoi hetkisen vaiti ja katseli eteensä uneksivin katsein.
"Vastaan sinulle pienellä laululla, kauneimmalla, minkä tunnen", sanoi hän viimein, mennen harmoonion luo ja istuutuen sen ääreen. Sitten lauloi hän suloisella, hivelevällä äänellään:
"Lempi! Luojan on käsky verraton, siihen katson ainoaan! Rakkaudessaan pysyn, rauhan saan; Luoja itse rakkautt' on vaan!"
Kun hän oli lopettanut ja kääntyi Bengtiin päin, olivat tämän kasvot kuin muuttuneet; piirteiden ankaruus oli poissa ja silmät loistivat säteilevinä ja kosteina.
"Niin, rakkahani", sanoi hän, puristaen Esterin kättä, "varmasti on Jumalan rakkaus ensimmäinen, suurin — se on 'ainoa' … kukapa sen niin syvästi tuntisi kuin minä, kurjin syntisistä, joka olen kuin kekäle temmattu tulesta! Koko elämäni, ijankaikkisesta ijankaikkiseen tahdon kiittää ja ylistää Jumalan rakkauden ihmettä! Mutta", ja synkkä piirre levisi taas hänen kasvoilleen, kuin äkillinen varjo aurinkoisen vuorenrinteen yli, "samalla kuin kiitämme ja ylistämme Häntä Hänen rakkaudestaan, täytyy meidän vavista Hänen vanhurskauttaan. Emme saa unohtaa Siinain ukkosta Taborin ihanan sanoman vuoksi — sillä molemmat kuuluvat Jumalan pelastusajatukseen!"
Ester kääntyi nopeasti poispäin peittääkseen hymyä. Vähän helvettiä ja ukkosta ja vihaa täytyi Bengtin saada sekottaa valoisimpaankin kuvaan Jumalan rakkaudesta!