"Minusta sinä et ole oikein selvillä näistä kysymyksistä", jatkoi Bengt kärsimättömänä, kun Ester ei vastannut, "tuntuu kuin kallistuisit noihin vaarallisiin oppeihin, jotka kieltävät ikuisen rangaistuksen ja vakuuttavat, että Jumala on niin hyvä, että Hän kyllä lopuksi antaa kaikille anteeksi, ja muuta, lorua."

Ester pudisti päätään.

"Ei, selitän sinulle, mitä tarkotan. Minä uskon, että koska Jeesus on sanonut: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut', koska Hän on sanonut, että on mato, joka ei kuole ja tuli, joka ei sammu, niin täytyy seurausten ajassa tehdyistä synneistä olla kankeita ijankaikkisuudessa. Jeesus on myös sanonut Juudaksesta, että hänen olisi ollut parempi syntymättä. Syntisen palkkana täytyy siis olla lausumaton tuska. Mutta — minä uskon muutakin. Koska raamattu sanoo ja meidän sydämemme siihen yhtyy, että Jumala on rakkaus, hänellä ei vain ole, hän ei vain tunne rakkautta, vaan hän on itse rakkaus, niin täytyy näiden synnin seurausten olla ojennuskeino, ei rangaistusta ja kostoa. Mekin rakkaudettomat olentoraukat koetamme rangaista rikollisia, emme kostaaksemme, vaan jos suinkin kohottaaksemme ja pelastaaksemme heitä. Kuinka emme sitten ajattelisi, ett'ei Herra Jumala, joka on rakkaus, käytä sitä piinapaikkaa, johon synti heitti meidät pois Jumalan kasvojen edestä ja missä omantunnontuska kalvaa meitä kuin mato ja polttaa kuin tuli, ett'ei Hän käytä sitä kostoksi ja rangaistukseksi, vaan vanhurskaalla rakkaudellaan pakottaakseen syntisen heräämään ja näkemään ja ymmärtämään hänen rakkauttaan, jotta hän viimein, kerran, aikojen takaa, uusissa oloissa, uusien elämänehtojen vallitessa polvistuisi Luojansa edessä, Hänen edessään, joka on tuleva kaikeksi kaikessa ja jolle kaikkien tulee olla alamaiset!"

"Mutta, Ester, johan sinä olet vallan harhaan joutunut", huudahti Bengt kiihtyneenä, "tuohan on oikea sekotus katoolisuutta ja järkeisuskoa! Tarkotatko, mitä sanot … etkö käsitä, että kallistut tuohon kauheaan ja veltostuttavaan oppiin, että kaikki muka palaa entiselleen, se on, ett'ei synti olekaan niin vaarallinen, sillä kaikki kääntyy kuitenkin lopullisesti hyväksi?"

"Niin, sepä olisi todella kauheaa, jos kaikki kääntyisi lopuksi hyväksi", sanoi Ester lempeän ivallisesti. "Mutta kuulehan, mitä tarkotan. Tarkotan sitä, mistä Jumalan sana puhuu, nimittäin, että Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset tulevat pelastetuiksi. Se on hänen tahtonsa, ja se tahto vaikuttaa ja toimii lakkaamatta, ijankaikkisuudessa niinkuin täällä ajassakin. Mutta jos löytyy joitakuita, jotka ijankaikkisesti vastustavat tätä tahtoa ja yhä enemmän ja enemmän paatuvat, niin täytyy heidän ijankaikkisesti jäädä onnettomiksi, niinkuin he onnettomina kuolivatkin, sillä Jumala ei pakota ketään, ei hänellä ole mitään sielujen pelastuslaitosta, vapauden lakia seuraa hänen rakkautensa ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Bengt pudisti arvelevana päätään, mutta hän näytti kuitenkin hiukan rauhottuneen. Esterin täytyi taas hymyillä kesken syvää totisuuttaan; hän näki, että Bengt tunsi todellista helpotusta, kun Ester myönsi, että ainakin jotkut sielut voivat joutua ikuiseen kadotukseen.

"Niin, se on minun uskoni", jatkoi Ester, "muuta uskoa ei minulla voi olla, jos mielin elää onnellisena. Ja jos se on väärä, niin en voi muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän valaisee ymmärrykseni."

Kaksi päivää kokouksen jälkeen soitti Alma Grahn Falkensternien asunnon eteisen kelloa, jäi ujona ja epäröiden oven ulkopuolelle, kun Erikson sen aukaisi, ja kysyttyään, oliko konsuli kotona, sekä, saatuaan myöntävän vastauksen, hän änkyttäen sai esiin pyynnön saada tavata häntä. Häntä värisytti nuo sanat, lausuttuaan; tietysti ymmärsi Erikson, miksi hän tuli, tietysti hän nyt nauroi hänelle, tietysti nauraisi hänelle hetken päästä kaikki talon väki ja tietysti oli Bengt oleva suutuksissaan, kun hän näin uskalsi tulla häntä häiritsemään. Mutta Bengt ei ollut suutuksissaan, yhtä vähän kuin totiselle, juhlalliselle Eriksonille olisi pistänyt päähän edes vetää suutaan hymyyn. Muutama kuukausi sitten olisi nuoren tytön otaksuma kyllä ollut oikea, hänen yrityksensä tavata Bengtiä näin iltapäivällä olisi varmasti saanut osakseen läpinäkyvän epäkohteliaan anteeksipyynnön, ett'ei hänellä, Bengtillä, nyt ollut aikaa ottaa häntä vastaan; nyt tuli hän hetkisen päästä itse eteiseen, sanoi Alman tervetulleeksi, kasvot rakkaudesta ja ilosta loistaen, ja vei hänet omaan huoneeseensa, jossa hän tarjosi hänelle mukavan nojatuolin, itse istuutuen vastapäätä.

"Niin, rakas neiti", alkoi Bengt, isällisesti taputtaen hänen ristiin pantuja käsiään, jotka avuttoman liikkumattomina lepäsivät sylissä, "mitä teillä nyt on kertomista? Mutta tuskin tarvinnee kysyä … minä näen jo… Jumalan hengen työ on alkanut…"

Alma katseli maahan, painoi tummat silmäripsensä niin kiinteästi kuin suinkin poskea vasten ja antoi suurten, kirkkaitten kyyneltensä olla keskustelun johdantona. Bengt yhä taputti ja rohkaisi häntä, ja kun Alma viimein katsahti ylös ja kohtasi hänen rakastavaisena säteilevän katseensa, oli kuin olisi äkkiä koko ujous kadonnut, hän pyyhki kyyneleensä ja alkoi mitä avomielisimmin purkaa sydäntään Bengtille. Hän kertoi kaikista huolistaan, sekä menneistä että nykyisistä ja niistäkin, joiden hän pelkäsi vielä olevan tulossa, hän kuvasi sieluntaisteluitaan, suuria syntejään, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan ja Jeesuksen ja hänen rakkautensa ikävöimistä… Ja Bengt kuunteli nuorta tyttöä sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma Grahnin änkyttävä, kyyneleinen sydämenpurkaus ollut keskuksena tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmistä ongelmista. Ei kummankaan mieleen johtunut ruveta ihmettelemään, miten kummallista oikeastaan oli, että hän, vähäpätöinen nuori tyttö, jonka omituiset tavat ja ulkomuoto usein olivat antaneet Bengtille pilan aihetta ja jota hän ylpeässä sydämessään oli halveksinut, niinkuin hän oli halveksinut kaikkea, mikä ei ollut rikasta, kaunista ja ylhäistä, nyt täydellä luottamuksella ikäänkuin heittäysi Bengtin syliin, varmana siitä, ett'ei tänä hänen elämänsä murroshetkenä ollut ketään toista, joka niin olisi häntä ymmärtänyt ja niin mielellään halunnut auttaa häntä, kuin juuri Bengt. Niin, Alma tunsi, että Bengtin hehkuva voima kykeni tukemaan, vetämään puoleensa, vapauttamaan, kaikkea tuota, jota juuri hän tarvitsi ja jota ei kukaan tähän asti ollut voinut hänelle antaa…