Kun hän ja Bengt hetken perästä tulivat Esterin luo, joka istui salissa lukemassa, valaisi sama ilo molempain kasvoja.

"Jumalan kiitos"; huudahti Bengt, lähestyen ristissä käsin Esteriä, "ihmissielu on pelastettu, rakastettu sisar on saanut kokea samaa sanomatonta armoa kuin minä, hän on saanut katsahtaa Jumalan rakkauden salaisuuteen, kuullut hänen rakastavan isänäänensä, joka vaatii kaikki kiljuvat, perkeleelliset äänet vaikenemaan. Ihminen, joka etsi, anoi ja kolkutti, on löytänyt, saanut ja mennyt avatusta ovesta sisään! Ylistetty olkoon rakkautesi, Herra Jeesus!"

Ester sulki nuoren tytön syliinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja kuiskasi:

"Olen niin iloinen, pikku Alma, niin iloinen sinun puolestasi. On niin suloista, kun löytää pohjan elämälleen!"

Samalla hän ajatteli, miten ihmeellistä tämä kaikki oli. Jeesuksen sanat: "Ell'ette käänny ja tule lapsiksi, ette voi nähdä Jumalan valtakuntaa", johtuivat hänen mieleensä, kun hän näki Bengtin. Niin, hänestä oli todella tullut lapsi, lapsi kiihkeässä vaatimuksessaan, että ihmiset heti kääntyisivät, koska hän niin oli tehnyt, lapsi yksinkertaisessa, varmassa uskossaan, lapsi riemuisassa ilossaan, kun oli saavuttanut sen, mitä hän nykyjään hartaimmin halusi: johtanut jonkun sille tielle, jota hän itse kulki…

Mutta Vångassa kehitti hän suurinta toimeliaisuutta ja siellä paraimman ilonsa löysi. Siellä ei häntä kohdannut sama vastarinta kuin kaupunkilaisen seurapiirinsä puolelta: nekin, joita ei hänen tulinen uskonsa herättänyt, joutuivat kuitenkin siihen taikakehään, joka ympäröi hänen voimakasta persoonallisuuttaan. Täällä hän olikin paljon lempeämpi, hänen puheessaan oli enemmän lämpöä ja sydäntä kuin tuomiopasuunan kaikua. Oli kuin hyväntahtoisuus, jota hän aina oli tuntenut työväkeään kohtaan, nyt olisi hänen sisäisen rakkaudenelämänsä puhdistamana ja lisäämänä murtautunut esiin elävänä voimana; hänen pelastamisintonsa, hänen köyhimmän vaivaistalolaisenkin sieluun ulottuva harrastuksensa käsitettiin mitä suurimmaksi alentuvaisuudeksi, joka yhä enensi kansan rakkautta ja ihailua, ja niin syntyi sydämellinen vuorovaikutus, joka on tulos myötätuntoisista virtauksista ihmissielujen välillä.

Sen lisäksi oli hänellä suuri kyky puhua varsinkin kansalle. Ei kukaan sen omista riveistä lähtenyt puhuja löytänyt paremmin sanoja, jotka olisivat menneet suoraan kuulijain sydämeen, kuin tämä hienostunut ylimys. Hänen häikäilemätön, avomielinen tunnustuksensa synneistänsä, hänen sattuvat kuvauksensa tuskasta, jonka hän oli kestänyt, ja ilosta Jumalassa, jota syntein anteeksiantamus soi hänen maistaa, kiinnitti heitä niin, että he istuivat tuijottaen ja henkeä pidättäin, kuin olisivat kuunnelleet satua tai hupaista tarinaa. Usein hän puheensa alussa singahutti paradoksin tai rohkean kuvan, joka heti yhdellä iskulla antoi hänen käteensä kaikki kuulijain sydämeen johtavat langat. "Jumala, hyvät ystävät, ei koskaan välitä estää syntiä yhtä vähän yksityisessä kuin kansoissa", alotti hän kerrankin. "Te olette ehkä kuvitelleet mielessänne, että Jumala koettaa auttaa ihmistä, joka syöksyy luisuvaa rinnettä alas, tai että hän särkee syntien verkon, joka kietoo kansat? Ei toki, Jumala ymmärtää liian hyvin asiansa; ainoastaan me hutilukset, me laastaroimme vanhoja synninhaavoja ja annamme niiden ajettua sisältäpäin. Ei, Jumala menettelee toisin! Olette kaikki nähneet kulovalkean ja tiedätte, miten silloin menetellään. Tiedätte, että kun ryske ja räyske on pahimmillaan ja koko metsä leimuaa tulimerenä, silloin ei kukaan järkevä ihminen enää huoli koettaa sammuttaa, vaan jättää kaikki sikseen ja lähtee muualle sytyttämään vastatulen. Ja kun molemmat, raivoisat tulimeret yhtyvät rajuina ja kiukkuisina, silloin, silloin ne sammuttavat toisensa ja metsä pelastuu, vaikkapa suuret alat jäävätkin autioiksi ja poltetuiksi. Samoin on Jumalan ja ihmisen — Jumala antaa vanhan syntipalon raivota ja sytyttää vastatulen, uusia syntejä, uusia haluja sydämen joka puolelle, aina siksi, kunnes hetki on tullut — tuskan, synninhädän hetki — jolloin tulet rätisten yhtyvät ja sammuttavat toinen toisensa, ja sielu on kuin poltettu, autio maa, mutta sen mustassa, palaneessa mullassa itävät jo uuden elämän siemenet."

Suuria herätyksiä tapahtui Vångassa ja sen lähiseuduillakin. Saarnaajia kutsuttiin sinne, kokouksia pidettiin useampia viikossa, kansaa tulvasi joukottain kaikilta tahoilta, niin, joutuivatpa lapsetkin mukaan tähän hengelliseen liikkeeseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, että kymmen- ja kaksitoistavuotiaat menivät puhujan luo, polvistuivat hänen kanssaan ja ääneen tunnustivat syntinsä tai että tuonikäiset lapset pitivät kumppaneilleen herätyssaarnoja. Bengt oli pannut Vångassa toimeen sunnuntaikoulun, jota hän itse johti; kun raamatunselitys oli lopussa, puhui hän kullekin lapselle erikseen, keräsi ympärilleen ne, joissa hän oli huomaavinaan hengen vaikutusta ja kehotti heitä tunnustamaan syntinsä ja antamaan sydämensä Jumalalle. Tosin eivät lapset ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä Bengt sanoi, mutta ainahan he olivat tulleet jonkun synnin tehneeksi, esim. valehdelleet tai siepanneet pari marjaa — ja heidän mielestään oli hyvinkin erinomaista polvistua suuren, mahtavan konsulin rinnalla ja kuulla hänen rukoilevan heidän puolestaan, sitäkin enemmän, kun he kyllä huomasivat, että hän oli tyytyväinen, jos he tekivät, niinkuin hän oli sanonut. He olivat myös kuulleet puhuttavan kokouksista ja kahvikesteistä Falkensternien talossa, ja heidän mielikuvituksensa teki rohkeita retkiä tuohon satulinnaan, sillä välin kuin he koettivat kuunnella Bengtin sanoja ja vakavasti päättää mielessään ruveta kilteiksi ja tottelevaisiksi lapsiksi, rakastaa Jumalaa ja antaa sydämensä Jeesukselle.

Vångan uskovaisten kesken vallitsi rakkaudenriemu, siihen tapaan kuin kristillisyyden ensi aikoina, ja Bengt osasi virittää sen korkeimpaan äänilajiin. Uusi rakkaudenelämä oli laassut kaiken turhamaisuuden ja sukuylpeyden hänen sielustaan ja vienyt hänet häikäilemättömään tasa-arvoisuuden harrastukseen. Niin pian kuin jotkut niin sanotuista säätyläisistä s.o. lehtorit, insinöörit, isännöitsijät y.m., kääntyivät, ehdotti Bengt heti arvonimet pois ja sulki ilosta loistavin silmin uuden veljen syliinsä. "Veli Larsson, veli Petterson" luisui keveästi ja vaatimattomasti hänen huuliltaan, aivan kuin hän ei ikinä olisi ollut tottunut seurustelemaan ylhäisten piirissä. Ja kun ihmiset istuivat kokouksissa, niin heidän kasvonsa vallan jäykistyivät hämmästyksestä, niinkuin he olisivat nähneet luonnonilmiön, kun he kuulivat lautatarhanhoitaja Larssonin, sahan entisen pölkyn-asettajan, jonka muinoinen työ oli painanut kulumattoman jäljen hänen tapoihinsa ja liikkeisiinsä, naama tyytyväisyydestä loistaen, — se ei lie ollut niin aivan puhtaasti hengellistä laatua, — lausuvan: "Niin, rakas veljemme Falkenstern antoi meille äsken kalliin todistuksiin" j.n.e.

Ester ei voinut olla hymyilemättä istuessaan salissa ja kuunnellessaan eri puhujia. Se oli hänestä samalla sekä ylevää että liikuttavan hullunkurista. Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern, hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan ja veljiään Kristuksessa?