Päivän tapaukset — kohtaus neljäkäskivi-salissa, keskustelu Gamalielin kanssa, rukous kansan esikartanolla — nousivat uudelleen kirjavina, levottomina kuvina hänen mielikuvituksessaan. Ja perusajatuksena kaikista näistä muistoista, jotka karkoittivat kaikki muut mietteet hänen sielustaan, säilyi vain yksi ainoa, kummallisesti hämmentävä ajatus: minkätähden oli se innostus, jonka hän tunsi rukoillessaan temppelissä kansansa suuruutta, silmänräpäyksessä sammunut, kun hän alkoi rukoilla Jehovaa tuhoamaan natsarealaisen puoluelaisineen? —
Hän mietti kauvan tätä kysymystä voimatta antaa itselleen tyydyttävää vastausta. Moseksen lain ja rabbiinien sääntöjen mukaan ei hänellä ollut ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin pyytää Jehovaa hukuttamaan itse kunkin, joka näyttäytyi ainoan, totisen opin viholliseksi — ja mikä olikaan tällä hetkellä Israelin vaarallisin vihollinen, jos ei tuo julkea natsarealainen, joka ahdistaa niitä pyhiä isäinsääntöjä, mihin Israel rakentaa kaiken toivonsa.
Mutta miksi muuttui hänen rukouksensa raukeaksi, miksi hämmentyivät hänen ajatuksensa, kun hän tahtoi huutaa: "Herra, hukuta hänet…?"
Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä, käsittämättömän alakuloisuuden kiusaamana, jota hän katkeralla itsensäsyytöksellä sanoi henkiseksi välinpitämättömyydeksi, meni hän alas katolta työhuoneeseensa.
Täällä riippui keskellä huonetta palava lamppu; hän otti esiin kirjansa sekä pergamenttikäärönsä ja alkoi lukea tuon pienen lampun heikossa valossa.
Tunti tunnin perästä kului, jolla aikaa hän lepäämättä tutki pyhiä kirjoituksia. Gamalielin koulussa oli hänelle opetettu sekä halakaa — vaikeatajuinen, turhantarkka lain ulkonaisen ohjeen tulkitseminen — että haggadaa, joka sisälsi lain syvän aatteen tutkimuksen ja selityksen: ennustusten kätketyn salaisuuden, Jehovan henkisen liiton kansansa kanssa. Tulisella sielullaan käsitti Saulus ihastuksella jälkimäisen järjestelmän, ja häntä pidettiin yleisesti yhtenä messiallisten ennustusten parhaimpana tulkitsijana. Hänen sielunsa janosi henkeä noihin kuolleisiin kirjaimiin, joiden kanssa rabbiinikoulun säännöt olivat pakoittaneet häntä työskentelemään, ja oli ikäänkuin syöpynyt noihin valoisiin näkyihin, jotka loistivat hänelle pyhien kirjojen mahtavista ennustuksista…
Mutta tällä hetkellä ei Saulus ollut haggadisti, tuo rakkaudesta rikas Jumalan kätkettyjen salaisuuksien selittäjä. Innolla, ikäänkuin hän olisi peljännyt oman itsensä vastaansanomista, heittäytyi hän tutkimaan lain tulkitsemista, vaipui noihin tuhansiin monimutkaisiin sääntöihin, joilla rabbiinit, johtaen laista johtopäätöksiä johtopäätösten perään, osasivat kietoa ajatuksen, kunnes se ikäänkuin tukehtui, koska se näki mahdottomaksi voida täyttää vanhurskaan Jumalan vaatimuksia…
Ja kuitenkin, juuri siihen — juuri lain täydelliseen täyttämiseen — perustui Israelin vapautus! Ei ollut yhtään tinkimisen varaa, ei mitään — kaikki oli täytettävä, jos toivottiin koko lupauksen täyttyvän…
Kokonainen, täydellinen vanhurskaus … ei kirjaintakaan laista poistettuna … ei edes huojennusta siellä, jonne ainoastaan Jehovan silmät näkivät, kapinallisen sydämen himoissa … sitä vaati vanhurskas Jumala häneltä — heikolta, hauraalta astialta…
Kamala, masentava ajatus! Eikä kuitenkaan ollut pyhissä kirjoissa mitään, joka sitä vastusti, ei mitään, joka edes huojentaisi sen painoa tahi auttaisi sitä kantamaan…