"En", vastasi Saulus mielenliikutuksella, jota hän turhaan yritti salata ulkonaisella välinpitämättömyydellä, "sitä en ole kuullut. Mutta se ei kummastuta minua. Kaikki, jotka eivät pelkää lakia, palvelijat, jotka eivät ole nöyriä herroilleen, lapset ja vaimot, jotka eivät tottele niitä, joita Herra Sebaot on käskenyt tottelemaan, kaikki nämät käyttävät nyt tilaisuutta hyväkseen ja yhtyvät natsarealaisen lahkoon. Kunnioitettava joukkue tulee siitä tosiaankin aikaa myöten!"
Joel seisoi yhä herransa edessä tuudittaen hiljaa ruumistaan ja halukkaasti kuunnellen tuota vihanpurkausta, jota hän huvikseen koetti kiihoittaa, "Ja mitä inhoittavia taikakeinoja nuo harjoittavatkaan!" jatkoi hän matalalla äänellä, samalla kun hän kumartui eteenpäin, laski sormensa nenälle ja katsoi ympäri huonetta, ikäänkuin peljäten jonkun sivullisen kuuntelevan hänen pakinaansa. "Päällikkö Aleksanterin keittiömestari Baruk kertoi omin silmin nähneensä heidän katseellaan ja muutamilla loihtusanoilla parantavan miehen, joka syntymästään saakka oli ollut sairaana. Ja nyt juoksee mies ympäri, ikäänkuin hänen jalkansa eivät koskaan olisi olleet kuihtuneet. Semmoista ei voine tapahtua muutoin kuin perkeleen avulla. Sen minä sanoin Barukille, herra", jatkoi Joel tyytyväisenä ja liehakoiden, "mutta hän oli varmaankin tullut hupsuksi, koska hän piti sen Herran Sebaotin hengen vaikuttamana. Minä nauroin häntä vasten naamaa, niin, herra, sen todellakin tein! Herran Sebaotin henkikö vaikuttaisi tuommoisiin kalastaja- ja kirvesmies-raukkoihin, sillä semmoista väkeä natsarealaisen joukko enimmäkseen lienee! Jos he olisivat oppineita ja ylhäisiä herroja, kuten sinä, joka ymmärrät lain ja kirjoitukset, niin voisihan sitte puhua Herran Sebaotin hengestä, mutta näinollen se on niin mieletöntä, että täytyy oikein nauraa!"
Saulus ei vastannut. Synkällä katseella käski hän Joelin vaikenemaan ja jättämään hänet rauhaan. Kun hän kuuli palvelijan puheen, jossa hänen omat mielipiteensä hienouden ja kaunopuheliaisuuden loiston menettäminä paljaina esiintyivät, valloitti hänet äkillinen vastenmielisyys, joka puhkesi ilmi halveksumisen tunteena oppimatonta Joel-parkaa kohtaan.
"Miten inhoittavasti ja naurettavasti nämät lörpöttelevät herrojensa puheita", ajatteli hän ivanaurulla, "miten supistetuilta ja typeriltä kuuluvat syvimmät totuudet, kun he niitä papukaijain tavoin matkivat!"
Kun Saulus oli atrioinnut ja pessyt kätensä, nousi hän ylös ja meni niille portaille, jotka rakennuksen sisästä johtivat tasaiselle katolle.
Täällä hän tavallisesti, kuten juutalaisten oli tapa, vietti jonkun hetken päivällisen jälkeen, joko puolinukuksissa leväten tahi vastaanottaen vieraita, jotka tulivat suoraan kadulta niitä portaita myöten, mitkä talon ulkopuolelta veivät katolle.
Mutta tänään ei hän levännyt eikä vastaanottanut vieraitakaan, ja kuitenkin hän viipyi niin kauvan tuolla ylhäällä, että illan hämärä alkoi laskeutua Jerusalemin kunnasten ylitse, kääri Tyropöonin läpinäkymättömään yöhön, laskeutui mustana harsona temppelin kultaisille katoille ja hävitti rajapiirteet noista neliskulmaisista rakennuksista, joiden valkea väri pisimmän aikaa häämöitti hämärästä. Taivas kaareili vapaana ja ääretönnä Sauluksen pään päällä, ja tähti toisensa perästä ilmaantui sinne yhä kirkkaammalla loistolla. Sitä myöten kuin pimeys alhaalla tiheni, tuli avaruus valoisammaksi ja ikäänkuin korkeammaksi ja laajemmaksi. Noiden yksinäisten, kiiluvien tähtien välistä näkyi toisinaan himmeämmin, toisinaan loistavammin valosumua, ikäänkuin salaperäisenä heijastuksena sen takana olevasta äärettömyydestä. Samat tähdet, jotka olivat kuvastuneet Jabbokin virrassa, missä Jakob taisteli Herran enkelin kanssa, jotka olivat loistaneet Mamren tammistoon ja niille laitumille, missä David kaitsi laumaansa, loistivat myöskin tuohon yksinäiseen haaveksijaan…
Hän nojasi käsivarttaan rintasuojukseen, ja katseensa oli lakkaamatta kiinnitetty tähtikirkkaaseen avaruuteen. Se heikko humina, mikä hämäränaikana oli kuulunut Jerusalemista, oli loppunut, koko kaupunki lepäsi pimeässä ja hiljaisuudessa. Hänestä tuntui, ikäänkuin tuulahdus Jehovan hengestä olisi liidellyt hänen ohitseen yön pimeydessä ja koskettanut hänen sieluaan. Ja tässä salaperäisessä havainnossa, joka saatti hänen sydämensä hehkumaan ja suonensa tykkimään, luuli hän jälleen kuulevansa heikon, juhlallisen uudistuksen tuosta suuresta lupauksesta…
Hän makasi hiljaa, vaipuneena noihin unelmiin, jotka hyväilivät hänen kiihoittuneita, väsyneitä ajatuksiaan, kunnes hän säpsähti heikosta äänestä, mikä kuului kadulle johtavilta portailta. Hän nousi ylös katsomaan, ken niin myöhään häiritsi häntä. Mutta kun hän tuli porrasten luo, oli kaikki yhtä hiljaa ja liikkumatta kuin ennenkin; nuo valkoiset portaat häämöittivät epätäydellisesti pimeässä, ja alhaalla hän näki ainoastaan Joelin hiipivän lyhty kädessä seinämällä, jossa tuo lekuttava valo kulki ylös, alas…
Hänet oli kuitenkin häiritty unelmistaan; hän ei enää asettunut makaavaan asentoon, vaan alkoi käydä edestakaisin katolla.