Gamaliel ja Saulus olivat seuranneet toisiaan kansan esikartanolle. Täällä oli se synagooga, jossa Gamaliel tavallisesti opetti, ja kun hän oli puhunut hetken Sauluksen kanssa, jätti hän hänet hyvästi ja meni opetuslastensa luo, jotka odottivat häntä.
Mutta Saulus viipyi kansan esikartanolla, kunnes virkaatoimittava pappi tuli portaille, jotka johtivat pappien esikartanoon, antamaan siunauksen. Kaikki seisahtuivat heti ja kääntyivät pohjoiseen päin. Muutamat lankesivat polvilleen; toiset kohottivat käsivartensa ja loivat silmänsä alas.
Saulus oli myöskin kääntynyt ympäri ja kun nuo juhlalliset sanat: "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua! Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi ja olkoon sinulle armollinen! Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan!" kaikuivat hiljaisuudessa, lankesi hän polvilleen ja painoi toisen kätensä rintaansa vasten. Hän ei rukoillut, kuten muut, eikä, niinkuin tapa vaati, silmät maahan luotuina; hänen päänsä oli pystyssä, tummat silmänsä olivat luotuina siniseen, äärettömään avaruuteen, ja palava, harras ilme levisi hänen kasvoilleen.
Tämä Jehovan siunaus, jota hän monta kertaa, aina hartaasti, mutta ilman syvempää vaikutusta oli kuunnellut, valtasi hänet tänään ihmeteltävällä voimalla. Kaikki se viha, joka äsken täytti hänen sydämensä, suli äkkiä siinä tunteessa, joka tällä hetkellä yksinomaan hallitsi häntä: hurmaava, korkea havainto, että se kansa, johon hän kuului, oli valittu kansa, kansa, jonka korkeana tehtävänä oli aikojen pimeydessä, vuosisadasta vuosisataan kehittää suurta jumal'aatetta. Hän ei tuntenut tätä totuutta ainoastaan järjellään, joka älykkäästi tutki ja selvitti lain vertauskuvia, vaan koko olennollaan, tuolla käsittämättömällä, äärettömällä sielumme aatteella, joka on ikäänkuin kaiku näkymättömästä ijankaikkisuuden syvyydestä ympärillämme. Hän tunsi Herran Sebaotin hengen lepäävän tämän pyhyyden yli, jossa hän, Saulus, oli ympärileikkauksella pyhitetty Jumalan palvelukseen, ja jossa hän oli rukoillut ensimmäiset jalkansa ja kätensä päivälliseksi, joka ajan tapaan syötiin viiden ja kuuden välillä illalla.
Se sali, jossa päivällinen nautittiin, oli talon keskiosassa. Talo oli rakennettu neliskulmaisen pihan ympärille, jonka keskellä sijaitsi puiden ja rehevien kasvien ympäröimä vesisäiliö. Se puoli salia, joka oli pihan puolella, oli tykkänään avonainen, jotta tuoksuvain kukkain ja auringon valon täyttämä kesäilma virtasi sisään pylvästen välistä, jotka tällä puolella kannattivat kattoa.
Melkein salin keskelle oli levitetty kultakirjainen matto. Sille oli asetettu matala marmoripöytä, jonka ääressä oli sohva. Muita huonekaluja ei ollut; mutta pitkin seiniä, joiden laudoitukset olivat öljypuuta, ja jotka parissa kohden olivat koristetut kalkkimaalauksilla, oli patjoja ja mattoja istumapaikoiksi.
Kun Saulus oli istuutunut ja mukavasti nojautunut marmoripöydän vieressä olevaan sohvaan, toi Joel ruuan sisälle ja asetti sen herransa eteen.
Mutta Saulukselle ei tänään ruoka maistunut. Hän söi hitaasti tuota pieneksi paloitettua, valkoista karitsanlihaa, kastoi muutamia leipäviipaleita liemeen ja maisteli viiniä, jota Joel ojensi hänelle kalliissa hopeamaljassa.
Sillä aikaa kuunteli hän puoleksi suuttuneena, puoleksi uteliaana sitä pakinaa, millä Joel koetti ilahuttaa herraansa, jonka synkkä muoto ja puuttuva ruokahalu huolestutti hyväluontoista palvelijaa.
"Oletko kuullut, herra", kysyi hän ottaen pois lihan ja asettaen esiin viikunoilla täytetyn astian, "että raatiherra Jonatanin pieni orjatar Akte on paennut ja on otettu tuon roskaväen, natsarealaisten, turviin, jotka ovat piiloittaneet hänet?"