"Sanasi ovat viisaat ja oikeat", vastasi Saulus levollisempana. "Mutta usko minua, mestari, sinä et huomaa, kuinka uhkaava vaara on…"
"Rakas Saulukseni", muistutti Gamaliel laskien kätensä Sauluksen olalle ja terävästi katsellen häntä, "sinä kummastutat minua todellakin! Minusta näyttää, ikäänkuin tuo oppi jo olisi tietämättäsi suuresti vaikuttanut sinuun…"
"Minuun!" keskeytti Saulus uudelleen leimahtaneella kiihkeydellä. "Minuun … minuun … joka vihaan tuota oppia koko sielustani, joka kiroon sitä sukuni, kansani, uskoni nimessä! Sinä hourailet, mestari, sinä puhut sanoja, jotka hämmentävät ajatukset! Mutta minä vakuutan vielä, kerta toisensa perästä, että tämä oppi on vaarallinen, että sillä on lumoava vaikutus mieliin. Ja minkätähden? Sentähden, että se perustuu ajatukseen, joka kaikkina aikoina on ollut kansojen ihanteena, jota aina on pidetty korkeimpana onnena: kaikkien yhdenvertaisuus. Natsarealainen ei myönnä, että Israel on Jumalan valittu kansa. Hän hylkää isäimme säännöt, hän murtaa lain, hän hävittää jumalallisen järjestyksen, jonka mukaan Herra Sebaot tähän asti on hallinnut kansaansa. Hänen lempiajatuksensa lienee ollut tehdä kaikki ihmiset suureksi lammaslaumaksi, jossa kaikki lampaat olisivat toistensa kaltaisia; tämän paimeneksi hän aikoi ruveta ja olisi hallinnut sitä oman tahtonsa voimalla. Etkö myönnä, mestari, että uuden opin puoltajat tähtäävät kuolon-iskun juuri kaikkeen siihen, johon Israel on perustanut ihanan toivonsa? Ja vaikkakin Jeesus natsarealainen on kuollut, elää kuitenkin hänen oppinsa; se kuiskaa salavainoin hänen haudastaan, jonka enkelit kolmantena päivänä aukaisivat hänelle, kuten yksinkertaista kansaa on vietelty uskomaan. Annahan vaan natsarealaisen opetuslapsille oikeus saarnata missä tahansa ja miten tahtovat — anna kansan saada käsitys kaikesta, mistä nyt kuulevat puhuttavan — ja sinä olet pian näkevä koko maailman tulessa!"
Samassa vaati puheenjohtaja hiljaisuutta. Pitkällä ja tulisella neuvottelulla olivat nyt tuomarit Gamalielin neuvon vaikuttamina päättäneet, etteivät käyttäisi väkivaltaa apostolein henkeä kohtaan. Mutta sen rangaistukseksi, että he olivat olleet tottelemattomia laille, tulisivat he molemmat ruoskittaviksi ja sitte saamaan vapautensa, kun heitä vielä kerran oli ankarasti varoitettu julistamasta natsarealaisen oppia sekä Jerusalemissa että muualla.
Apostolit kutsuttiin sisään kuulemaan tuomiotaan. Ylimmäinen pappi piti lyhyen nuhdepuheen, jonka hän lopetti sillä varoituksella, etteivät he enää tekisi itseään syypääksi tottelemattomuuteen, jossa tapauksessa armon-aika olisi auttamattomasti kadonnut ja heidän elämänsä menetetty.
Pietari ja Johannes kuulivat tuomiotaan samalla rauhalla ja tyyneydellä, kuin koko tutkinnon aikana olivat osoittaneet. Ja kun he menivät ulos salista, loistivat heidän katseensa hiljaisesta ilosta, heijastus siitä riemusta, jota he tunsivat huomatessaan olevansa mahdollisia kärsimään mestarinsa tähden.
"Tosiaankin, he näyttivät riemujuhlaan menijöiltä", sanoi Gamaliel silmäillen Saulusta. "Heidän silmänsä loistivat kuin voittosankarien, jotka tulevat kotiin rikkaine saaliineen! Kummallista väkeä nuo natsarealaiset, kummallinen oppi…"
Mutta Saulus ei vastannut; synkin ja ankarin katsein seurasi hän poistuvia. Nähdessään heidän ilosta loistavat kasvonsa tunsi hän katkerata vihaa. Hämärästi tunsi ja ymmärsi hän tällä hetkellä, että joskin lain koura voi saavuttaa nämät miehet ja ripustaa heidät ristille, niinkuin se oli tehnyt heidän herralleen ja mestarilleen, niin miten on masennettava ja kukistettava tuo henkinen etevyys, josta uhkaukset ja rangaistukset kimmoavat takaisin? Missä olisi ase, joka heihin pystyisi? Ei ylimmäisen papin vallassa eikä korkean neuvoston rangaistustuomioissa — mutta missä?
Vähän ajan kuluttua poistuivat neuvosherrat. Osa heistä jätti temppelin mennäkseen kaupungin synagoogiin opettamaan; muutamat jäivät kansan esikartanoon lain käskyn mukaan rukoilemaan, vastaanottamaan siunausta papilta sekä panemaan roponsa uhriarkkuun; toiset jäivät uteliaisuudesta näkemään vankeja sekä heidän kohtaloaan. Ainoastaan harvat neuvoston jäsenet, ne, joilla oli jokin temppelipalvelus toimitettavana, menivät pappien esikartanoon.
Täällä järjestivät leviitat polttouhrinalttaria siihen uhriin, joka illalla oli toimitettava. Tuolle viittätoista kyynärää korkealle alttarille menivät he kaltevata siltaa myöten ja panivat puita niihin kolmeen rovioon, jotka tavallisesti leimusivat alttarilta; kaksi rovioista oli jo sammunut ja mustina, kolmannesta, jota sanottiin "ikuiseksi", tuprusi alinomaa aaltoilevia savupyörteitä kirkkaaseen ilmaan. Komeat, kullalla silatut pariovet, mitkä johtivat pyhään, jonne ainoastaan papit saivat mennä, olivat auki, mutta raskas esirippu peitti sisäänkäytävän. Silloin tällöin liikkui esirippu, kun papit, jotka sisällä tekivät tehtäviään, kulkivat ulos ja sisään. He toimivat suitsutusalttarilla järjestäen tulia kynttiläjalkoihin tahi vaihtoivat leipiä katsomusleipäin pöydälle, ja nostetun esiripun alta virtasi ikäänkuin tuulahduksena pyhä salaperäisyys, joka hiljaisuudessa ja hämärässä piiloutui sen takana…