Temppelisynagoogassa taisteltiin päivittäin loppuun syvällisiä riitoja, jotka, mitä enemmän tunnit kuluivat, saivat yhä kiivaamman ja kiivamman luonteen. Useista etevistä synagoogista oli rabbiineita kokoontunut opin ja älyn aseilla vastustamaan ja kukistamaan tuota vaarallista oppia, josta jo maine oli kulkenut ulkopuolelle Judan valtakunnan rajojen.
Ja he saivat teroittaa aseitaan, sillä tällä kertaa ei heidän vastustajansa ollut oppimaton kalastaja eikä halveksittu publikaani, vaan mies, jolla oli suuri arvo, moitteeton käytös ja syvällinen helleeniläinen sivistys. Hänen nimensä oli Stefanus. Hän oli natsarealaisen puoluelainen, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo tunnettu hehkuvasta uskostaan ja hengen voimastaan, jonka kautta hän teki merkkiä ja ihmeitä kansan seassa.
Tämän miehen kanssa taistelivat nyt rabbiinit raivoissaan, kun huomasivat väitteensä kuluneiksi ja todistuksensa hengettömiksi sitä elävää henkeä vastaan, joka esiintyi Stefanuksen sanoissa. Jonkullaisessa epätoivoisessa huumeessa singahuttivat nuo arvoisat isät kokonaisia vuoria rabbiinilaista viisautta sekoittaakseen ja tukahuttaakseen tuon nuoren puhujan ihastuttavaa kaunopuheliaisuutta; mutta heidän vastustajansa syvät tiedot, jota kannatti luja usko, olivat läpitunkematon kilpi, josta kaikki heidän suurioppisuutensa iskut kimmosivat takaisin…
Maine näistä henkisistä taisteluista oli levinnyt laajalle. Se mielten kuohu, joka natsarealaisen esiintymisestä ja kuolemasta tuskin koskaan oli kokonaan loppunut, kiehahti nyt esiin uudella voimalla. Kaikkialla synagoogissa kiisteltiin samasta asiasta; pitkään aikaan eivät temppelin esikartanot olleet olleet niin täynnä väkeä, joka tuli näkemään taistelun loppua mahdollisimman pian; vieläpä köyhemmänkin kansan seassa, työmiesten joukossa, jotka istuivat pienissä kadulle avonaisissa myymälöissään ja valmistivat kenkiä tahi muovaelivat saviastioita, puhuttiin tuosta merkillisestä uudesta opista, joka tahtoi kumota Moseksen lain, ja osoitettiin innokkaasti natsarealaisen opetuslapsia, kun joku heistä näyttäytyi kadulla, tavallisesti suuren ihmisjoukon seuraamana.
Temppelisynagoogassa tapahtuvissa taistoissa oli Saulus tarsolainen usein läsnä, mutta ihmeellistä oli, ettei hän tuskin milloinkaan voinut ottaa siihen tehokkaampaa osaa. Usein oli hän valmiina tähtäämään kuolinviholliseensa Stefanukseen ennen mietityn murhaavan iskun, mutta kun hän katsahti noihin ihaniin, nuorekkaisiin kasvoihin, joilla aina asui jokin salaperäinen loisto, hämmentyivät hänen ajatuksensa, ja sanat kuolivat huulille.
Sen sijaan valloitti hänet tulinen viha, ei ainoastaan oppiin, kuten tähän asti, vaan itse Stefanukseen. Nuo kirkkaat, lempeät silmät, joiden katseista loisti ilo ja rauha, niin tykkänään erillainen kuin Sauluksen oma, murrettu sieluntila, saattoivat liikkeeseen hänen syvät intohimonsa ja täyttivät hänen rintansa kuohuvalla katkeruudella sekä uteliaisuuden, odotuksen ja epätoivon tunteella.
Mitä omisti tämä mies, jota hän, Saulus, ei omistanut, ei voinut hankkia väsymättömällä ponnistuksellaan, loppumattomalla taistelullaan? Mitä oli se salaperäinen vanhurskauttaminen, se rauhan ja ilon lupaus, jonka hän väitti vastaanottaneensa ristiinnaulitulta natsarealaiselta?
"Mieletön haaveksija, hupsu narri", ajatteli Saulus, kun hän yhteenpuristetuin huulin ja synkin katsein kuuli Stefanuksen puhetta, "mistä sinä riemuitset, mikä on se aarre, jonka luuloittelet löytäneesi, ja jota me emme omistaisi, me, lupauksen lapset, me, jotka olemme vaeltaneet vanhurskaasti Abrahamin Jumalan edessä? Raskaana painaa elämän todellisuus meitä kaikkia, musertavana vaatii Herran Sebaotin ääni pelvolla ja vapistuksella ahkeroimaan sielujemme pelastusta, Israelin vapahdusta; vaikeat, musertavat taistelut odottavat meitä, ja sinä laulat riemulauluja ja iloitset, rohkeileva hupsu! Tomussa sinä makaisit, tuhkaa heittäisit päähäsi, jos tietäisit, mitä minä tiedän: että Israelin Jumala on ankara Jumala, ja ettei hän ennen, kun viimeinen kirjain hänen käskystään on täytetty, ole pelastava kansaansa!"
Eräänä aamuna, kun Saulus aikoi lähteä työhuoneestaan mennäkseen temppeliin, hyökkäsi Joel sisälle, ja hänen koko olentonsa osoitti hämmästystä ja kiihkoa.
"Koko kaupunki on kapinassa, herra!" huudahti hän. "Stefanus raastetaan kivitettäväksi… Viimeinkin hänet on todistettu syylliseksi pilkkaan … useat todistajat ovat valalla vannoneet kuulleensa hänen pilkkaavan Mosesta ja Jumalaa … niin että, ylistetty olkoon Jehova, tuo petollinen joukkue tullee viimeinkin rangaistuksi…!"