Saulus ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä synkemmiksi, hän käski Joelin antamaan hänelle viitan ja riensi sitte pois palvelijansa seuraamana.
Kun hän tuli kadulle, huomasi hän kohta, että jotakin tavatonta oli tekeillä; silloin tällöin kuului kaukaa kamala, onnettomuutta ennustava kohina, joka myrskyaaltojen lailla milloin nousi, milloin laski, ja uteliaannäköisiä ihmisiä juoksi edestakaisin huutaen ja kirkuen toisilleen.
"Mihin? Tänne?… Ei, tuonne… Efraiminportille… Neuvosto on tuominnut hänet kuolemaan… Ei, mutta kansa repii hänet kuoliaaksi… Mistä on kysymys?… Eräs natsarealainenko?… Stefanus on hänen nimensä… Hän on ivannut temppeliä ja pilkannut Moseksen lakia!… Voi häntä … kuolema pilkkaajalle!" — kaikuivat kysymykset, vastaukset ja huudot sekaisin kansan rientäessä kaupungin pohjoiseen osaan, Efraiminportille.
Saulus riensi edelleen; tultuaan Tyropöonille näki hän vastakkaisella puolella väkijoukon, joka raivokkaasti kirkuen hyökkäsi eteenpäin. Sauluksesta tuntui, kuin vihan- ja kostonhenget puhkuen kohisisivat ilmassa ja ajaisivat joukkoa eteenpäin, joko sen tahdosta tahi tahtomatta. Hän tunsi sen joukossa useita korkean neuvoston jäseniä; hän käsitti nyt, että kaikki laillinen järjestys oli kumottu, että tuo niin kauvan ravittu ja tukahutettu katkeruus oli nyt puhjennut suuntaan, jota ei kukaan eikä mikään voinut vastustaa.
Juosten riensi hän alas laaksoon sekä sieltä vastakkaiselle puolelle ja saavutti viimein nuo aaltoilevat ihmisjoukot. Kapeilla kaduilla vierivät ne eteenpäin kirkuen, tuuppien ja tunkien toisiaan. Stefanukselta he olivat jo riistäneet viitan, hänen hameensa oli rikkirevitty, ja jalat, joihin hän kiireessä ei ollut ehtinyt kiinnittää kenkiään, vuotivat verta tuon tulisen juoksun tähden. Mutta hänen käytöksensä oli täysin rauhallinen, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä, miltei onnellisuuden rauha. Sillä hänen kuoleman tiedosta liikutetusta hengestään virtasi myötäänsä salainen voima sädehtien siitä muistosta, joka lepäsi tämän tien ylitse: muisto hänestä, joka kerran kulki sitä nääntyen ristin taakan alle.
Kun pyövelit ja heidän uhrinsa olivat tulleet Efraimin portin ulkopuolelle, seisahtuivat he, liike yhteensullotussa väkijoukossa lakkasi, ja hurjaa kirkunaa seurasi muutaman sekunnin syvä hiljaisuus.
Samassa kääntyi kaksi hurjannäköistä miestä Saulukseen, joka vähitellen oli tunkeutunut katsojien ensi riviin, heittivät vaatteensa hänen jalkoihinsa ja huusivat:
"Saulus, sinä, joka kiivailet lain ja taistelet Israelin Jumalan puolesta, huomaa, miten me puolustamme hänen pyhää asiaansa, miten me hävitämme saatanan aseen!"
Sitte he kääntyivät kohotetuin käsin Stefanukseen — ja nyt vingahti ilman läpi kaksi kiveä, jotka tähdättiin hänen päähänsä.
Näin antoivat merkin nuo kaksi todistajaa, joiden velvollisuus oli alkaa kivien heittäminen. Vimmattu ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ensimmäistä kiveä seurasi salamannopeudella toinen sekä kolmas, ja jonkun sekunnin kuluttua ratisi kivisade Stefanuksen ympärillä.