Hän kiiruhti ulkoportaita myöten katolle, jossa Mirjani istui kädet ristissä polvien ympärillä katse kohotettuna korkeuteen.
Kun hän huomasi Sauluksen, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan. Mirjamin vartalo oli pitkä ja hoikka sekä kokonaan verhottu valkeaan vaippaan. Hänen mustien, kiharain hiustensa ympäri oli huivi sidottu, ja hänen silmänsä, yhtä henkevät kuin veljensä, loistivat suruisina ja kyyneleisinä kuutamossa.
"Rauha sinulle veli", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä, "olen odottanut sinua kauvan … kauvan…"
Saulus syleili ja suuteli häntä useita kertoja, mutta sisar irroitti itsensä hiljaa hänestä ja vältti hänen hyväilyjään hitaasti sivellen kädellään hänen otsaansa.
"Istu, veljeni", sanoi hän hellällä hymyllä ja kummallisella pidätetyllä äänellä, "minulla on sinulle jotakin puhuttavaa … jotakin, joka ehkä … olkaamme täällä ylhäällä, eikö niin…? Yö on niin tyyni ja ihana … tuolla alhaalla lampun valossa ajatukseni sekaantuvat ja sanat tukehtuvat … mutta täällä ylhäällä … täällä tulevat ajatukset niin selviksi, selviksi kuin tunteet täällä sisällä…"
Hän painoi samalla hymyllä kättään rintaansa vasten ja asetti esille tyynyn, jolle hän pakoitti Sauluksen maata. Itse hän istui hänen viereensä, ja nojaten kyynärpäitään nostettuihin polviinsa katsoi hän veljensä kasvoihin.
Saulus kuunteli Mirjamin sanoja ja seurasi hänen liikkeitään vaitonaisena. Kun sisarensa ensin vetäysi pois hänestä, olivat hänen tunteensa jäähtyneet, ja synkkä tyytymättömyys seurasi sitä odotusta, jota hän äsken tunsi. Yhteenvedetyin kulmin koetti hän hämärässä tutkia hänen kasvojensa ilmeitä. Mutta hän ei näyttänyt alakuloiselta eikä surulliselta, niinkuin usein viime aikoina, päinvastoin hän hymyili hiljaa ja vienosti, joka muistutti hänelle jotakin toista hymyä, ja joka saattoi hänen sydämeensä kärsimättömän tuskallisen pistoksen…
"No niin", sanoi Saulus viimein, kun Mirjam puhumisen sijaan painoi äkkiä päätään ja kätki kasvot käsiinsä. "Mitä sinulla oli sanottavaa?"
Saulus otti hänen päänsä käsiinsä ja pakoitti hänet väkinäisellä liikkeellä katsomaan ylös. Mirjamin silmät olivat kyyneleissä, ja hänen huulensa vapisivat.
"Oi, Saulus", kuiskasi hän arasti, "on niin vaikea puhua, vaikea antaa ajatuksilleen muotoa, yksinkertainen, oppimaton nainen ei voi lausua ajatuksiaan kuin sinä… Sydämeni on ylen täysi, monta ihanaa ajatusta ja kuvaa kulkee päässäni… Oi, jos voisin näyttää ne sinulle puhumatta … sanat ovat minulle esteenä … en voi sanoa, mitä tahdon … se on ylen ihanaa … ylen suurta…"