"Mirjam!"
Saulus tempasi hänen toisen kalvoimensa, puristi sitä, kumartui eteenpäin ja katsoi ankarasti ja tutkivasti hänen silmiinsä.
"Ei, Saulus, ei", kuiskasi Mirjam vielä arempana, "et saa suuttua … minä en voinut muuta … vaikkapa uhraisin sinun lempesi…"
Viimeiset sanat tukehtuivat vapisevaan huokaukseen, ja hän kätki uudelleen kasvot käsiinsä.
Saulus veti kiivaasti pois hänen kätensä. Aavistus jostakin hirveästä kiiti hänen sydämensä läpi; hän ei voinut ajatella, mitä se oli, sillä hänen terävää älyänsä sumenti se mielenliikutus, jonka uhriksi hän oli joutunut, mutta selittämättömästä epätoivosta, joka oli tukahuttamaisillaan hänet, tunsi hän kauhean iskun suunnattavan häneen…
"Mitä tarkoitat?" huudahti hän samalla tuimasti ja liikutettuna, "mitä tarkoitat sanoessasi 'en voinut muuta?' Mitä se on, mistä puhut…?"
Tällöin otti Mirjam hänen toisen kätensä, painoi sitä ikäänkuin rukoillen rintaansa ja kuiskasi tuskin kuultavasti:
"Veljeni, minut on kastanut Johannes, Jeesus natsarealaisen opetuslapsi…"
Sauluksen silmistä välkähti salama. Hän työnsi pois siskonsa kädet ja syöksyi ylös. Jos Mirjam olisi työntänyt keihään hänen rintaansa sen sijaan, kun hän lausui nämät hiljaiset rukoilevat sanat, olisi Saulus tuntenut vähemmän tuskaa kuin nyt. Kaikki se viha natsarealaisen lahkoa kohtaan, joka Johanneksen tapaamisesta oli miltei haihtunut, kuohahti nyt monenkertaisella voimalla hänen sieluunsa. Hänen mielensä tuntui siltä, kun olisi hän ollut mieskohtaisen väkivallan alaisena. Mirjamin, hänen rakkaan, lemmityn sisarensa, lapsuutensa leikkikumppanin, nuoruutensa ystävän, tämän he olivat ryöstäneet häneltä, nuo viekkaat teeskentelijät, jotka puhuivat ja saarnasivat sitä rakkautta, jota he eivät teoissaan osoittaneet. Mutta voi heitä, voi heitä kaikkia! Koston miekka häilyi jo heidän päittensä päällä, kalpa, terävämpi kuin mikään Damaskossa taotuista, oli kohta putoava alas ja ruhjoova heidät kaikki…
Mirjam oli myös noussut seisaalleen, ja tuokion seisoivat veli ja sisar äänettöminä ja liikkumattomina toistensa edessä. Sauluksen säkenöivät silmäykset tunkivat hämärän läpi kuin terävät valonsäteet ja kaivautuivat Mirjamin sydämeen. Tuo nuori nainen piti päätään kumarruksissa ja käsiään ristissä, ikäänkuin tuomiotaan odottaen. Mutta hänen kasvonsa olivat tyyneet, ei epäilystä eikä pelkoa ilmaantunut niiden kalpeissa, totisissa piirteissä. Tyyni, juhlallinen oli yö, avaruus korkea ja ääretön; hiljaisuus kääri kaikki salaperäiseen tunnelmaansa, ei äänähdystäkään kuulunut noina hetkinä, kun kahden sielun syvyydestä virtasi heidän korkeimmat, voimallisimmat ajatuksensa, taistellakseen elämän ja kuoleman taistelua toistensa kanssa…