Mirjam riuhtasi itsensä äkkiä hänestä irti.
"Ei milloinkaan … ei milloinkaan … ei milloinkaan!" huudahti hän kiihkeästi.
Sauluksen kasvot jäykistyivät jälleen kuvastaen leppymätöntä katkeruutta.
"Valitse hänet tahi minut!" kuiskasi hän uhkaavasti.
Mirjam ei saattanut vastata; mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä. Hän painoi vain toista kättään rintaansa vasten ja osoitti toisella kädellä taivasta kohden.
"No niin, tapahtukoon, niinkuin tahdot!" huudahti Saulus kovuudella, "eroitkoon tiemme ainaiseksi! Sinä et voi kuulua hänelle ja pysyä sisarenani. Mutta sinä olet murtanut sydämeni, Mirjam, ja olet heittänyt uutta virikettä koston lieskalle, joka rinnassani raivoo. Rukoile Israelin Jumalaa, ettei liian paljon verta vuodatettaisi Damaskossa!"
Mirjam säpsähti ja tarttui Sauluksen levättiin ikäänkuin pidättääkseen häntä.
"Ei, Saulus, ei, veljeni", kuiskasi hän vapisten, "sinä et saa matkustaa Damaskoon … hillitse itsesi … jää, jää…"
"En, Abrahamin Jumalan kautta, minä menen Damaskoon, vaikkapa perkele asettuisi tielleni!" huudahti Saulus leimuavin silmin. "Vainoa, vangita tahdon kaikki, jotka ovat Jehovaa vastaan, hävittää kaikki tuon pyhän kiroomat, jotka eroittavat sydämiä, kun pitäisi niitä yhdistää, jotka kylvävät epäsopua siihen, missä ennen rakkaus vallitsi. Oi, Mirjam, etkö ymmärrä, onneton, ettei se enää ole ainoastaan uskontoni, kansani vihollisia, joita aion murhata, vaan nyt tahdon myös kostaa sukuni häpeän ja hävitetyn onneni!"
Mirjam ei vastannut. Hän pani kätensä ristiin ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.