"Oi, Herra Jeesus, elävän Jumalan poika, vapauta hänet vihan kahleista!" kuiskasi hän rukoillen.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina, sisar palavaa hartautta osoittaen, veli ristiinlasketuin käsivarsin ja synkkä, uhkaava ja läpitunkeva katseensa kiinnitettynä häneen. Hiljaisuus heidän ympärillään näytti värisevän tuon sieluntaistelun viimeisestä kamppailusta, jonka he olivat taistelleet. Ei kumpikaan tahtonut heittää viimeistä, heikkoa toivoa, että jotakin tapahtuisi, joka estäisi tahi toistaiseksi lykkäisi nuo haikeat jäähyväiset.
Mutta minuutti minuutin perästä kului, ja hiljaisuus heidän ympärillään kävi syvemmäksi ja tyhjemmäksi, ikäänkuin sielunkamppailu olisi vähitellen tyyntynyt. Ei ollut enää mitään sanottavaa, ei mitään, paitsi viimeiset jäähyväissanat.
"Hyvästi, Mirjam," sanoi Saulus matalalla äänellä ja kääntyi lähteäkseen.
"Hyvästi", vastasi sisar hiljaa ja surullisesti, "isäimme Jumala olkoon kanssasi!"
Saulus kumarsi päätään ja meni hitaasti portaita alas. Kun hän oli käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän, ja hänen katseensa kohtasi vielä kerran Mirjamin. Tutkimattomain tunteitten hyrsky syöksyi hänen sielunsa läpi, entisyyden muistot, onnellinen lapsuus, nuoruus tuttavallisine seurusteluineen ja vienoine sisarrakkauksineen kuohahtivat hänen ylitsensä, hän mieli hyökätä esille, sulkea sisarensa syliinsä ja sanoa hänelle, että hän vastoin kaikkea sittenkin rakasti häntä…
Eikä hän kuitenkaan liikahtanutkaan lähetäkseen Mirjamia; hän tunsi itsensä ikäänkuin kahlehdituksi, pidätetyksi, ei tällä erää vihasta ja katkeruudesta, vaan uudesta, kummallisesta havainnosta. Se Mirjam, joka seisoi tuossa, ei ollut hänen entinen Mirjaminsa, eikä se nuori nainen, joka oli lahjoittanut hänelle niin paljon sisarellista harrastusta, ja jota hän oli niin lämpimästi rakastanut takaisin, — eivät he milloinkaan enää, sen hän käsitti, tulisi toisilleen siksi, mitä olivat olleet. Jos hän olisi sulkenut hänet syliinsä, Mirjamia ei hän kumminkaan olisi painanut rintaansa vasten, sillä hänen muinoinen Mirjaminsa oli kuollut… Jotakin uutta ja outoa oli tullut häneen, jotakin, joka muistutti häntä siitä vaaleasta haamusta, minkä hän oli kohdannut tiellä Jerusalemin ulkopuolella. Ja hänen seisoessaan siinä ja katsellessaan Mirjamia heräsi hänessä harras halu, ei muinaiseen Mirjamiin, vaan juuri tuohon selittämättömään, outoon, joka eroitti heidät. Ikäänkuin kaukaisena kuiskauksena kuuli hän vielä kerran Johanneksen sanat: "Uuden käskyn minä annan teille…"
Hänen sydämensä vapisi mielenliikutuksesta, ja hän ojensi siunaten molemmat kätensä sisartaan kohti.
"Jääös hyvästi, Mirjam, jääös hyvästi!" kuiskasi hän tukahutetusti.
Sitte hän kääri levätin ympärilleen ja riensi kiireesti portaita alas.