Tultuaan Damaskon ulkopuolelle autatti Saulus itseään alas muulilta, käski Simonin ottamaan huostaansa molemmat eläimet, hankkimaan niille rehua sekä katosta ja meni sitte palvelijansa taluttamana jalan kaupunkiin.
"Mihin minä vien sinut, herra?" kysyi Joel murheellisesti, kun he olivat tulleet kaupunginportin sisäpuolelle.
"Vie minut Judaksen taloon sille kadulle, jota nimitetään 'suoraksi'", vastasi Saulus, "minä tulin tänne vainotakseni sitä kansaa, jota hän suosii ja suojelee, mutta tiedän hänen unhoittavan entisen vihollisuutemme ja ottavan minut vastaan semmoisena kuin nyt olen, sokeana ja murrettuna."
Vaitonaisina kävelivät he eteenpäin, jättivät nuo enemmän rappeutuneet kaupunginosat ja johtivat askeleensa leveämmille kaduille, ohi komeain rakennusten ja pakanallisten temppelien, joilla Damasko oli kaunistettu kreikkalais- ja roomalais-vallan aikana. Viimein tulivat he pitkällisen vaelluksen perästä sille kadulle, jota Saulus oli nimittänyt suoraksi.
Tämä useita tuhansia jalkoja pitkä ja sataa jalkaa leveä katu kulki ikäänkuin eloa ja voimaa pulppuava valtimo suoraan läpi kaupungin. Neljä riviä upeita korinttilaisia pylväitä jakoi kadun kolmeen käytävään: keskimmäinen oli jalkamiehille, sivuilla olevat ratsastajille tahi ajajille, toinen länteen toinen itään päin aikoville.
Tämä katu tarjosi koko päivän mitä kirjavimman näytelmän. Ylhäiset roomalaiset kohtasivat täällä päivänhelteen viiletessä ja kävelivät hetken pylväsrivien keskellä puhellen niistä merkittävistä tapauksista, jotka vapisuttivat länsimaita; hunnutettuja naisia kantoivat orjat tuoleissa, taikka he ratsastivat hiljaa aaseilla tahi hevosilla; vaaleapukuisia, ketteräjalkaisia arabialaisia; totisia juutalaisia pitkine partoineen ja arveluttavine kasvonpiirteineen vilisi sikin sokin, samalla kun kauppiaat tarjosivat huutaen tavaroitaan. Täällä ei ollut koskaan tyhjää tahi hiljaista; nuo molemmat vastavirtaa, kirjavia eri kansallisuutten vaihtelevista kasvonväreistä ja puvuista, aaltoilivat lakkaamatta toistensa ohitse.
Mutta noille kahdelle matkaajalle, jotka vaivaloisesti pujottelivat eteenpäin kansan vilinässä, oli tämä itämainen ylellinen vilkkaus kuollutta ja arvotonta. Saulus ei havainnut siitä muuta kuin kohinan, joka kiusasi hänen vaivaantuneita hermojaan, ja ohikulkijain tuuppaukset, kun hän ei sokeutensa tähden voinut tarpeeksi pian väistyä; Joel taas oli niin levoton ja liikutettu, ettei hän voinut ajatella muuta, kuin miten varovaisimmin voisi johtaa herraansa tungoksessa.
Sillä välin he olivat tulleet Judaksen talolle. Saulus istui tien partaalle, ja Joel meni koputtamaan ovelle. Jonkun sekunnin kuluttua aukasi oven vanha, ryppyinen ja ruskottanut vaimo, joka loi ystävälliset silmänsä kysyväisesti Joeliin.
"Rauha sinulle", sanoi tämä laskien oikean kätensä rintaansa vasten,
"Judas, herrasi, elää ja voi hyvin?"
"Kyllä, ylistetty olkoon Herra Sebaot, joka runsaasti siunaa palvelijaansa terveydellä ja menestyksellä."