Mutta oliko tuo murtunut, vapiseva mies, suljettuine, palaneine silmineen ja tuskanhikisine otsineen, sama mahtava herra, korkean neuvoston lähettiläs, joka äsken oli käskenyt heitä ratsastamaan eteenpäin.
Vapisten päästivät he Sauluksen; tässä seisoi mies, jota oli kohdannut
Jehovan kauhea kosto.
Kuitenkin tuli Saulus jälleen tuntoihinsa huomaten, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.
"Miksi on täällä näin pimeä?" mutisi hän ja ojensi molemmat kätensä, "eikö ollut puolipäivän aika, ja eikö Damasko ollut varsin lähellä?"
Tällöin alkoi Joel kovasti huutaa, valittaa ja repiä tukkaansa.
"Ah, voi meitä, voi meitä, Herra Sebaot on hirmuinen Jumala! Onhan selkeä keskipäivä, ja tuolta vilahtelevat Damaskon valkeat katot. Voi meitä, voi meitä, mikä onnettomuus!"
Silloin ymmärsi Saulus, että Jumalan rangaistus oli häntä kohdannut ei ainoastaan henkisesti, vaan myös ruumiillisesti siten, että hänet oli tehty sokeaksi. Mutta samassa heräsi hänessä jotakin muinoisesta toimintakyvystään; hän antoi ojennetut kätensä laskeutua sivuille, kääntyi Joelin äänen mukaan seuralaisiinsa ja sanoi varmalla äänellä:
"Te kaikki, jotka ylimmäinen pappi Teofilus on antanut minulle kiinniottaakseni ja vangitakseni natsarealaisen opetuslapset Damaskossa, palatkaa heti kotiin Jerusalemiin ja sanokaa Teofilukselle, että luovun toimestani. Kertokaa hänelle, mitä on tapahtunut, sanokaa hänelle, että minä olen mennyt mies, jota Herra Sebaot on lyönyt. Menkää sitte sisareni Mirjamin luokse ja sanokaa, että hän rukoilee puolestani sekä että hän, niin pian kuin voin, on saava kuulla minusta; mutta älköön siihen asti kukaan etsikö tahi häiritkö minua. Minä menen Damaskoon ollakseni yksinäni Herran kanssa; Joel ja Simon vievät minut sinne. Ja nyt, Israelin Jumala olkoon kanssanne, hyvästi!" Senjälkeen nosti hän kätensä ja lisäsi äkillisen profeetallisen hengen vaikuttamana: "Saulus tarsolaista, isäin sääntöjen ja Moseksen lain kiivastelijaa ette enää tapaa milloinkaan!"
Tämän sanottuaan ojensi hän hapuillen kätensä kohti Joelia, joka yhä korkeaäänisesti valittaen tarttui siihen ja talutti Sauluksen erään muulin luo, jolle hän leviitta Simonin avulla asetti herransa ja vei hänet Damaskoon. Sauluksen muut seuralaiset leiriytyivät erääseen taatelilehtoon, virvoittivat itseään hedelmillä ja raittiilla vedellä, vaihtoivat ajatuksia siitä kummallisesta tapauksesta, mikä oli sattunut, ja lähtivät sitte paluumatkalle Jerusalemiin.
Hitaasti lähestyivät nuo kolme miestä Damaskon portteja. Ei sanaakaan vaihdettu matkalla; Saulus istui pää kumarassa, hiljaa ja liikkumatta, Joel talutti herransa muulia, ja Simon ratsasti jäljessä. Ainoastaan Joelin huudahdukset: "voi meitä", "auta Herra Sebaot", katkaisivat toisinaan hiljaisuuden.