Tällöin — hajosi äkkiä tomupilvi, ja valo, hohtavampi kuin Syrian värisevä vaaleansininen keskipäivän-ilma, ja jota seurasi kummallinen jylinä, loisti matkustajain ympärillä ja verhosi koko tienoon, vuoret, metsät, erämaan, valomereen. Tämän ihmeellisen kirkkauden tapaamana hellitti Saulus ohjakset ja syöksyi hevoselta, joka hurjalla kauhistuksella pakeni erämaahan.
Ja samana hetkenä, kun tuo valo sokaisevasti löi hänen silmiinsä ja heitti hänet maahan, kuuli hän tuossa ihmeellisessä kuminassa äänen — josko se puhui hänessä tahi hänen ulkopuolellaan, sanoilla hänen korviinsa tahi hengen äänellä hänen sydämessään, josko hän "oli ruumiissa tahi ei", sitä hän ei tietänyt eikä voinut senjälkeen milloinkaan selittää, mutta selkeinä, lahjomattomina, runnellen häntä sielun syvyyteen, jonne ne tunkivat kuin kaksiteräinen miekka, kaikuivat sanat:
"Saul, Saul, miksi vainoot minua? Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan."
Saulus ei kyennyt nostamaan päätään. Tuo taivaallinen valo ympäröi häntä kuin kuluttava tuli, jonka liekit painoivat hänet maahan, ja nuo juhlalliset sanat kukistivat hänet.
"Kuka sinä olet, Herra?" kuiskasi hän viimein.
Tällöin vastasi sama ääni:
"Minä olen Jeesus natsarealainen, jota sinä vainoot_."
Saulus oli yhä liikkumatta paikallaan, otsa maahan painettuna. Hänen takanaan olivat leviitat ja sotamiehet kauhun valtaamina myös heittäyneet maahan, mutta kun kaikki jälleen oli hiljaista, nousi yksi toisensa perästä ylös, ja katsoivat hämmästyneinä ympärilleen epävarmoina, josko he olivat uneksineet tahi ei. Äkillinen rajuilma oli kokonaan kadonnut; taivas oli yhtä pilvetön kuin äsken, ei tuulahduskaan tuntunut, ja ainoa valo, minkä he näkivät, oli auringon säteet, jotka polttivat erämaan keltaisella hiekkamerellä…
Mutta Saulus ei noussut; hänen ruumiinsa oli hervahtanut ja hänen järkensä pimitetty. Aika oli hänestä merkityksetön; hän ei tietänyt, oliko kulunut muutamia sekunteja tahi muutamia tunteja siitä, kun hänet heitettiin maahan. Hänestä tuntui, kuin maailma olisi pirstaleiksi lyöty, hänen entinen elämänsä loppunut, kaikki muistot sammuneet, kaikki siteet katkeneet. Hänen ympärillään oli sysimusta pimeys, hänen sisässään täydellinen tyhjyys, jossa värähteli kaiku noista juhlallisista sanoista: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"
Hämmästyneinä katsoivat leviitat toisiaan peljäten, että Sauluksen olisi salama tappanut. Mutta kun he lähestyivät ja huolestuneina puhuttelivat häntä, huomasivat he, että hän teki liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi ojentaa toista kättänsä, ja Joelin avulla onnistui heidän saada hänet viimeinkin ylös.