Joel katseli herraansa hämmästyneenä, niin suhdattomana ja kiivaana ei hän ollut koskaan häntä nähnyt. "Onkohan jokin saastainen henki mennyt häneen", ajatteli palvelija-raukka, kun hän hikisenä ja huohottaen ponnisti voimiaan seuratakseen kiireesti ratsastavaa herraansa.
Pian kuitenkin nähtiin, että Joel oli oikein aavistanut. Yhä kovemmaksi kiihtyvä tuuli tuli äkkiä suhisten idästä, helle tuli yhä sietämättömämmäksi, ilma oli niin kuiva, että huulet tahmistuivat yhteen ja kieli poltti kitalakea, hieno hieta, jota tuuli oli tuonut mukanaan aavikoilta, lenteli pilvinä ratsastajain ympärillä ja pimitti ilman, ja tämän hämärän läpi näkyi aurinko vaaleankeltaisena levynä sekä heitti kamalan turmaaennustavan valon tuohon äsken niin hymyilevään maisemaan.
"Sirokko!" huudahti Joel, "astukaamme alas!"
Hän vieritti itsensä alas muuliltaan, ja leviitat sekä sotamiehet seurasivat hänen esimerkkiään.
Saulus ei kuitenkaan pannut huomiota seuralaisiinsa. Tuo sokaiseva pöly kääriytyi yhä tiheämmästi hänen ympärilleen, mutta hänen katseensa tuijotti vielä itsepäisesti eteensä, ja hänen kasvoilleen oli levinnyt hurja, ajattelematon uhka.
"Meidän täytyy eteenpäin", mutisi hän matalalla, kummallisella äänellä, ikäänkuin hän puhuisi unissa, "tähän on vaarallista pysähtyä … perkele virittää paulojaan minulle…"
Hän kovisti hevostaan, mutta eläin ei tahtonut totella, se kavahti tuon tuostakin pystyyn tahi kääntyi sivulle.
Sauluksen kasvot olivat käyneet vaaleiksi kuin Hermonin huippujen lumi; hänen päänsä oli eteenpäin painunut, hartiat nostettuina, ja palavat silmänsä tuijottivat tomupilviin, ikäänkuin hän taistelisi näkymättömän vihollisen kanssa, joka tahtoi sulkea häneltä tien.
"Ratsastanko profeetta Bileamin aasilla", kuiskasi hän huokuen, ja tuskanhiki levisi suurina pisaroina hänen otsalleen. "Seisooko Herran enkeli edessäsi, muuten jatkakaamme Jehovan nimessä matkaamme!"
Hän kehoitti jälleen eläintä, mutta hevonen vavahteli ja karahti taas pystyyn…