Täyden kuun valaisemina, joka suurena ja keltaisena nousi ilmanrannasta ja kirkkaalla valollaan heitti tielle pitkiä teräväpiirteisiä varjoja eteenpäin rientävästä karavaanista, lähtivät matkustajat uudelleen matkalle.
Tällöin tulivat levähdysajat yhä lyhemmiksi ja harvemmiksi. Kun Saulus oli itse välinpitämätön levosta, ei hän tuntenut mitään sääliä seuralaisiaan kohtaan, vaan ukitti heitä lakkaamatta huolehtien, ettei minuutinkaan viipymisellä loitontaisi sitä tarkoituksen perille pääsemistä, jota hän niin kuumeentapaisesti ikävöi, koska hän toivoi sen olevan takanansa.
Varhain aamulla, kun ilmalla oli vielä jäljellä se puhtaus, minkä puolipäivänhelle karkoitti, kuljettiin Jordanin yli eräästä kaalamopaikasta vähän etelään päin sen lisäjokea Jarmukia. Koko luonto uinui rauhassa rantamilla; sen tiheistä metsistä ja varvikoista, joiden monet puulajit, hopeapoppelit, halavat, tamariskit, y.m. muodostivat ikäänkuin vihannan ja läikkyvän väriasteikon, kuului silloin tällöin metsäkyyhkyn tahi peltopyyn yksitoikkoinen ääni, muuten oli tuon ruskean veden juoksu virranuomassa ainoa ääni, joka häiritsi aamun hiljaisuutta.
Tie kääntyi nyt koilliseen Jarmukin ylitse, kulki läpi rehevien metsien, jossa kasvoi korkeita, hoikkia palmupuita, pähkinäpuita, sykomoreja ja hedelmien painosta nääntyviä viiniköynnöksiä, ohi hedelmällisten vainioitten, joissa leikkuumiehen sirppi nykyään oli käynyt. Pari kertaa, kun tie yleni, kimalteli Genetsaretin sininen pinta näköpiirin rajalla, kunnes tie teki äkkinäisen mutkan itään päin, kulkien Gaulantiin ja Aurantiin kautta, ja sitte kiepsahti kaakkoiseen rajaa kohden. Toisinaan levähti Saulus seuroineen niiden vanhojen, mahtavain tammien alla, jotka täällä levittivät lehteviä latvojaan ikäänkuin varjoisat lehdot, ja saapui viimein seitsemäntenä päivänä Jerusalemista lähtemisestä Syrian rajalle.
Matkan päämaali lähestyi yhä enemmän; kun ratsastajat Syrian auringon hehkuvain säteitten polttamina olivat kulkeneet erään ruskean ja kuivan erämaan läpi, tulivat he Farfarin virralle, joka, saaden vetensä Hermonin lumesta, lukemattomin haaroin virtasi aavikolle ja muutti sen Damaskon ympärillä keitaaksi, jota arabialaiset nimittivät "maalliseksi paratiisiksi".
Viehättävä näköala avautui täällä matkustajain silmäin eteen. Reheviä, tuoksuvain kukkain ja ihanien hedelmien täyttämiä puutarhoja levisi laajalle ympäristöön, ja keskellä tätä jättiläis-kukkavihkoa pilkoitti Abanus-virran kostuttama Damasko valkeine, päivänpaisteessa kimaltevine kattoineen. Lännessä ja luoteessa näkyi kuulakassa puolipäivänvalossa Antilibanonin vuorisarjanne ja Hermonin ikuisella lumella peitetyt huiput, ja kauvas näköpiirin rajalle levisi hiljaisena ja elottomana ääretön erämaa, ikäänkuin suuri, salaperäinen uni ijankaikkisuudesta…
Sillä aikaa kun matkustajat seisahtuivat tähän muutamaksi hetkeksi, ja Saulus synkkänä ja välinpitämättömänä katseli maisemaa, astui Joel esille ja kuiskasi malttavalla kiivaudella:
"Herra, anna meidän hetkisen levähtää tuolla puiden varjossa. Väki on uuvuksissa kiivaasta ratsastuksesta ja polttavasta kuumuudesta. Ja jos en erehdy", lisäsi hän ja osoitti itään päin, "niin on rajuilma tulossa. Kuumuus on tukehuttavaa, ilma alkaa suhista, ja näetkö pilveä tuolla kaukana! Etsikäämme suojaa, herra!"
Sauluksen silmät seurasivat sekunnin Joelin osoittamaa suuntaa; näköpiiri näytti todellakin kääriytyvän äkkiä nousevaan pimeyteen. Mutta hän kääntyi kohta ympäri; hänen kasvoilleen levisi melkein tuskan ilme, hänen synkästi kokoonvedetyt silmänsä mustenivat, ja hän huusi käskevällä äänellä:
"Ei, päinvastoin, meidän täytyy eteenpäin niin pian kuin mahdollista. En voi silmänräpäystäkään viipyä, minun täytyy olla Damaskossa jonkun tunnin päästä. Eteenpäin siis Herran Sebaotin nimeen!"