Joel ja Zipora tarttuivat Sauluksen käsiin, taluttivat hänet ylös portaita myöten ja laskivat hänet vuoteelle. Hänen voimansa alkoivat loppua; jäsenet vapisivat, ja hänen ajatuksensa sekaantuivat yhä enemmän.
"Etkö, herra", huudahti Joel peljästyneenä Sauluksen kalpeista, vavahtelevista kasvoista, "etkö suvaitse minun menevän noutamaan lääkäriä?"
"En", vastasi Saulus kärttyisellä, soinnuttomalla äänellä, "älköön kukaan tulko minua häiritsemään. Jätä minut ja lähde heti sisareni luokse, tervehdi häntä, lohduta häntä. Pian saatte kuulla minusta. Rauha olkoon kanssasi!"
"Kyllä, herra, mutta anna minun vaan tuoda ensin lääkäri", intti Joel, "sinä tiedät, nuo natsarealaiset", lisäsi hän epäröiden, "he voinevat tehdä sokeat näkeviksi yhdellä ainoalla sanalla; etkö suvaitse minun etsiä…?"
"En", keskeytti Saulus, "tee, niinkuin käskin. Mene!"
Joel ei uskaltanut esittää muita vastaväitteitä. Nyyhkien sanoi hän herralleen jäähyväiset ja poistui sitte Ziporan kanssa, jolle hän tarkoin kertoi tuon matkalla kohdanneen kauhean tapauksen.
Nyt oli Saulus yksinään. Hänen silmiensä sumeus tuntui sakenevan ja yhdistyvän hänen sielunsa läpipääsemättömään pimeyteen yhdeksi ainoaksi tuskan, epäilyksen ja omantunnonvaivan yöksi.
IV.
Kääntyminen.
Saulus nukkuu ja uneksii. Tuo ankara mielenliikutus on kutsunut vapauttajaksi unen, joka muutamiksi tunneiksi antaa hänen unehuttaa ruumiin ja sielun viheliäisyyden, mihin hän yhä syvemmälle vajoaa.