Hän uneksii, ja siinä suhteessa muistuttaa hänen unensa todellisuutta, että hän on olevinansa pimeässä, kolkossa vankihuoneessa. Ei ainoatakaan valonsädettä tunkeu sisään noista pienistä muurinaukoista, hänen kätensä ja jalkansa ovat käärittyinä kahleisiin, ja luolan näkymättömistä nurkista hän kuulee sähinän ja kahinan, ikäänkuin muurin vierustalla matelisi käärmeitä ja skorppiooneja.
Hän ei tiedä, miten kauvan hän on istunut siellä, miksi hän on sinne tullut, eikä pääseekö hän sieltä koskaan vapaaksi. Tunteet ja ajatukset olivat lamaantuneet tuskasta; hänen ainoa tunteensa oli sekava havainto jostakin hirveästä tapahtumasta, hänen ainoa ajatuksensa innokas avun rukous, väliin palava, väliin horjuva ja katkonainen.
Silloin aukaistaan ovi, ja joku astuu huoneeseen. Saulus ei voi nähdä vierasta tuossa synkässä pimeydessä, mutta hän kuulee askeleiden lähestyvän, ja kun hän jännitetyllä kiihkolla kääntää kasvonsa noita ääniä kohden, tuntee hän käden laskettavan hiljaa kasvoilleen ja silmilleen.
Suloinen rauha tuntui virtaavan hänen olentonsa läpi. Ja hänen ympärillään tulee äkkiä valoisaksi; hänen silmiensä pimeys karkoittuu tuosta keveästä kosketuksesta; hän ei tosin voi nähdä vierasta eikä tuntea hänen piirteitään, sillä ne ovat ikäänkuin käärittyinä kirkkaaseen hohteeseen, mutta tuosta hohteesta säteilee muudan katse, niin täynnä hyvyyttä ja rakkautta, että Saulus tuntee, miten jäykkä epätoivonsa alkaa sulaa.
Hän mielii puhua ja kysyä, mutta sanat kuolevat hänen huulilleen. Vieras hymyilee vain, sivelee pari kertaa hänen silmiään — ja poistuu. Saulus näkee, kuinka hän menee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi, haamun rajapiirteet hajoavat, hetken se seisoo ovella ikäänkuin heikko valonliekki, joka vaalenee ja viimein kokonaan sammuu…
Samassa heräsi Saulus. Hänen ympärillään oli edelleen pimeä, hänen silmiensä valo oli sammunut, ja hän itse suljettu pois ulkomaailmasta. Mutta sitä hän tuskin nyt huomasi, sillä tuon ihmeellisen unen rauha oli lopussa, kun uni pakeni, ja todellisuuden myötä ikäänkuin hyökkäsi häneen ajatusten, kuvien ja muistojen uudistettu elämä. Tuntui kuin hän olisi varustaunut valtavaan sieluntaisteluun; ikäänkuin kaikki hänen henkiset voimansa olisivat heränneet elämään, valmiina kamppailemaan epätoivon taistelua toistensa kanssa.
Yhä kauvemmaksi hän tunkee sielunsa syvyyteen … yhä leppymättömämmin kokoontuvat hänen luonteensa taistelunhaluiset ainekset, ikäänkuin päättäneensä tehdä mitä kauvemmin vastarintaa … ylpeys ja itsekkäisyys asettuivat hänen sydämensä vartijoiksi, joka vaikeroi kaipuusta.
Taistelu hänen sielussaan on kamala. Hän ei voi liikutella itseään, ei nousta ylös, eikä nauttia palaakaan ruokaa; hänen kielensä on tahmettunut kiinni suuhun, huulet ovat kuumat ja kuivat. Kankeana ja kalpeana viruu hän vuoteellaan, jolla aikaa hänen poskensa käyvät kuopille, ja sieluntuskat uurtavat syviä, poistamattomia ryppyjä hänen kasvoilleen. Hän on unhoittanut ajan, hän ei muista, että on ihmisiä hänen ympäristössään, että aurinko, kuten ennen, paahtaa Syyrian aavikoille ja Damaskon puutarhoihin, hän ei muista mitään, ulkomaailma on kadonnut, hän on yksinään … ja tuossa yksinäisyydessä näkee hän kerta toisensa perästä saman näyn, minkä hän näki Damaskon tiellä, kuulee jälleen saman lempeän, nuhtelevan äänen: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?" Ja hänen sydäntään raatelevat tuskat sellaiset, joita ei hän milloinkaan ennen ole tuntenut. Nuo nuhtelevat sanat kohtaavat hänen verta vuotavaa sydäntänsä, kuin kuumat vahapisarat avonaista haavaa.
Hänen ajatuksilleen ja mielipiteilleen leviää ikäänkuin pimeys; hän ei ymmärrä omaa tuskaansa, eikä tiedä miten sitä nimittäisi. Se tuntuu samalta, kuin omantunnonvaiva nimittämättömistä synneistä, kuin halu johonkin, jota hän ei milloinkaan voi saavuttaa, kuin epätoivo haihtuneista, rakkaista unelmista.
Tuntuu ikäänkuin murtorauta työnnettäisiin hänen sydämmensä syvyyteen ja särkisi siellä jok'ainoan liitoksen.