Se on tuo salaperäinen hetki, kun uuden elämän siemen alkaa itää sielun syvyydessä…
Tunti tunnin perästä kuluu; hän ei enää ajattele, hän vain kärsii, kärsii … ja odottaa…
Tällöin hän on huomaavinaan verta valuvan ristin nousevan eteensä. Hän näkee siihen olennon naulituksi, ja tuon kärsivän huulilta kaikuvat samat sanat, jotka hän on kuullut Mirjamilta ja Johannekselta: "Rakastakaa toinen toisianne".
Koko hänen olemustansa vihlaisee sanomaton, juhlallinen väristys — oliko se vastaus hänen tuskalloisiin kysymyksiinsä, oliko se hän, Jeesus natsarealainen, tuo niin katkerasti vihattu, joka antaisi sokealle ja murretulle uuden elämän?
Rakkaus, niin täydellinen, ettei siinä ole ainoatakaan epäilystä, niin rajaton, että se antaa kaikki eikä vaadi mitään — rakkaus, jonka vain Jumala voi tuntea, ensimmäisen kerran ilmestynyt ajassa, eikö se, ja ainoastaan se, ole niin valtava, että sielu, jota vain tuon ijäisen rakkauden kipuna koskettaa, saa voimaa nousta entisyyden yöstä uuteen elämään.
Ikäänkuin vieno kevätsade raivoisan ukkosen jälkeen laskeutuivat nämät ajatukset hiljaa ja sovittaen hänen sieluunsa.
Ei siis enää vihata … ei halveksia ja vainota … rakastaa kaikkia samaten, tuota viheliäistä kerjäläistä, joka istui "Kauniilla portilla", yhtäläisesti kuin Mirjamia, hänen sisartaan ja nuoruudenystävätään?
Muutaman silmänräpäyksen tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi ja vapautetuksi; kaikki mietiskeleminen, kaikki epäilys ja tuska olivat kadonneet, ja tuo suloinen rakkausarvoitus leijaili, ikäänkuin juhlallinen humina autiossa temppelissä, edestakaisin hänen sielussaan.
Taas hän muisti veripisarat, jotka hän oli nähnyt välkkyvän ristillä. Eikö tämä ollut Jeesus natsarealaisen verta — ja eikö veri merkinnyt uhria — ja eikö uhri ollut sama kuin sovitus?
Niin, tässä oli tie, ainoa tie, uuden elämän, rakkauselämän täydellisentämiseen.