Hän kuunteli innokkaasti; tällöin hän kuuli vieraan äänen sanovan: "veljeni Saulus", ja väristys toivosta kiiti hänen ruumiinsa läpi.
Samassa aukaistiin ovi, ja Zipora astui Sauluksen vuoteen ääreen.
"Eräs ulkona oleva mies tahtoo puhutella sinua, herra", kuiskasi eukko, "mutta minä sanoin sinun olevan kipeän ja heikon."
"Mikä on miehen nimi?" keskeytti Saulus malttamattomasti ja nousi kokonaan vuoteeltaan.
"Ananias", sanoi eukko yhä kuiskien, "hän sanoo Herran Jumalan lähettäneen hänet luoksesi."
"Ananias", kertoi Saulus vielä enemmän liikutettuna, "minä en tunne ketään sen nimellistä, mutta jos Herra Jumala on hänet lähettänyt, niin pyydä miestä hänen nimessään tulemaan huoneeseeni!"
"No, Israelin Jumala olkoon kiitetty, että jälleen tahdot tavata jonkun!" huudahti eukko lyöden käsiään yhteen ja riensi sitte ulos päästämään vierasta sisälle.
Pari minuuttia kului, pari minuuttia, jotka Sauluksesta tuntuivat yhtä pitkiltä kuin yhtä monta tuntia. Hän seisoi suorana vuoteensa vieressä kasvot jännitetyssä odotuksessa käännettyinä oveen päin.
Viimein aukeni ovi, ja Ananias astui sisälle.
Hän oli pieni, heikkorakenteinen, miltei viallinen mies. Kalpeissa, kurttuisissa kasvoissaan kuvastui selkeämmin kuin kirjaimin ja sanoin tauvonnut elämäntarina: suuri, loppuun taisteltu suru, jonka katkeruus oli kääntynyt järkähtämättömäksi rauhaksi, täydeksi iloksi Jumalassa. Hänen tummanharmaista, loistavista silmistään ja suuren, kivulloisen suunsa hymyilystä virtasi niin vastustamaton ja läpitunkeva hyvyys, että tuo sokea mies, jonka tarkistuneet korvat näyttivät sekä kuulevan että näkevän, tunsi heti Ananiaksen sisään tullessa sen vaikutusta. Luottamuksen, ilon ja kaipaavan odotuksen tunne hajoitti äkkiä sydänyön pimeyden hänen sielustaan. Hapuillen astui hän pari askelta eteenpäin ja ojensi kätensä kysyväisellä liikkeellä tulijaa kohden.