Nyt vasta nousee taistelu Sauluksen sielussa korkeimmilleen.
Se rauha, se onnellisuus, jota hän äsken oli tuntenut, oli paennut; hänen sielunsa hurjien intohimojen myrskyt kohisivat hänen sydämensä läpi ja kietoivat jokaisen tunteen, jokaisen ajatuksen vastarintaan. Sillä hän tiesi, että nyt oli valittava, että nyt oli ratkaiseva hetki. Mutta hän tunsi myöskin, että hän ei voinut tehdä päätöstä, että hän auttamattomasti horjui tuosta viimeisestä armottomasta vaatimuksesta.
Jotakin täytyi hänen säilyttää entisyydestä. Suuruus, valta, ulkonainen onnellisuus ne menköön; mutta se älyisyys, josta hän oli tullut mainehikkaaksi, se oppi, jonka saavuttamiseksi hän oli uhrannut vuosia elämästään, näitä hän ei saattanut myöntää turhiksi. Hänen oli mahdotonta tunnustaa, että yksinkertainen, oppimaton kansan mies saattaisi yhtä hyvin käsittää ja vastaanottaa Messiasta kuin hän, Saulus, tuo oppinut tutkija, jolle ei yksikään messiallisten ennustusten tarkoitus ollut tuntematon.
Ja kuitenkin se oli niin — ristiinnaulitun Messiaan verinen käsi osoittaa lakkaamatta kieltäymyksen ja alhaisuuden tietä. Ken tahtoo noudattaa hänen askeleitansa, täytyy kokonaan kieltää itsensä, sillä hänen askeleensa ovat: köyhyys, nöyryys, pilkka ja ylenkatse.
Mutta Saulus ei voi kieltää itseään, hän ei voi luopua omasta osallisuudestaan. Hän tietää, että Jeesus natsarealainen, jonka rakkauden hän jo on tuntenut ja ymmärtänyt, ei tahdo eikä voi vastaanottaa muuta kuin kokonaisen uhrin, mutta hän tuntee myös sanomattomalla tuskalla, että se menee yli hänen voimiensa. Kaikki hän tahtoo antaa, ei vain tuota viimeistä: omaa oivallisuuttaan. Yhä syvemmälle vajoo hän epätoivoon; yhä heikommin kaikuu tuo rakkaudesta rikas ääni, joka ei väsy huutamasta hänelle: "Miksi vainoot minua?" Nyt on hänen elämänsä sydänyö; yksinäisyyden tuskat kietovat hänet kuin suuret erämaan varjot. Davidin kanssa huutaa hän toivottomuudessaan: "Minun ylitseni käyvät vihasi aallot … sinä olet eroittanut minulta ystävän ja toverin, minun uskottuni ovat pimeys…" Tästä pimeydestä kuulee hän lakkaamatta, tunti tunnin — perästä, ikäänkuin taukoamattoman mainingin pauhaavan hänen sielunsa sisimmässä…
Ne ovat nuo kaksi taistelevaa valtaa: tuo väistymätön vaatimus ja itsepintainen oma vanhurskaus, jotka kamppailevat keskenään.
* * * * *
Kolme yötä ja päivää kului tällä tavalla; hänen ruumiinsa oli ikäänkuin kuollut, mutta sisällään raivosi polttava tuli. Hänen muotonsa oli kauheasti muuttunut; ei kukaan olisi tuosta laihtuneesta olennosta voinut tuntea entistä ylpeää, kenopäistä Saulusta. Hänen parrassaan ja hiuksissaan näkyi siellä täällä hopeisia juovia, ja syvään painuneet, kireästi suljetut silmäluomet, joiden takana katseen tuli oli sammunut, tekivät hänen näkönsä jäykäksi ja kuolleeksi, samalla kuin hänen kasvonsa kuvastivat sisällisten taistelujen mylleröimää sielua.
Kolmannen päivän aamuna olivat hänen voimansa niin lopussa, ettei hän voinut nousta sijaltaan. Kalmankalpeana, liikkumattomana ja kokoonpuristetuin huulin virui hän vuotellaan; ainoa liike, minkä hän teki, ainoa ääni, mikä kuului huoneessa, oli hänen heikko, vaivaloinen hengityksensä, jota tuontuostakin keskeytti syvä huokaus.
Äkkiä hän säpsähti ja nousi kyynäspäälleen; hänen korvansa, jotka sokeuden aikana olivat käyneet ylen tarkoiksi, olivat huomaavinaan etuhuoneesta äänen, jonka paljas kaiku kummallisella tavalla vaikutti häneen.